Tätä kirjoittaessani uusinta Star Wars -sarjaa The Acolytea on nähty viisi jaksoa ja sen Imdb-arvosana on matalampi kuin Luokkakokous 3:n. Toisessa leffapalvelussa Rotten Tomatoesissa kotimaisen komediasarjan kolmatta ei ole arvioitukaan, mutta The Acolyten yleisöarviot ovat sielläkin aivan pohjamudissa.

Se on kohtuutonta – sekä arviona yleisesti että siksi, että The Acolyte on itse asiassa teoksena yhä keskeneräinen, ja koska nimenomaan viimeisimmäksi nähty viides jakso muuttaa sarjan kokonaisuutta tuntuvasti. Surkeat arvosanat selittyvät osittain tiettyjen Star Wars -vihaajien ja muiden Yhdysvaltain kulttuurisotureiden pommituksella, joissa The Acolyten on julistettu Youtubessa ja muissa sosiaalisissa medioissa joko pilaavan viimeisetkin rippeet Star Warsista tai todistavan, että Star Wars on jo kuollut kokonaan. Tämä on surkeaa, sillä ei The Acolyte tietenkään ole huono tai epäonnistunut sarja siksi, että sen pääosissa nähdään kaikenvärisiä ja -näköisiä ihmisiä tai siksi, että sen juoneen liittyy Voimaa omalla tavallaan hallitsevien lesbonoitien kultti.

Toinen asia on, onko se huono tai epäonnistunut sarja ihan muista syistä. Tämä kirjoitus spoilaa The Acolyten viittä ensimmäistä jaksoa (mutta ei tätä kirjoittaessani tulevia).

Tämä on sanottava ensiksi: minusta ainekset olivat erinomaiset.

The Acolyte lupasi olla ensimmäinen näytelty Star Wars -sarja, joka veisi meidät todella johonkin uuteen. Koska se sijoittuu aikaan 100 vuotta ennen elokuvia, siinä ei todellakaan nähtäisi sen paremmin Skywalkereita tai Ahsoka Tanoa kuin Imperiumin sotilaiden valkoisia haarniskoitakaan. Vaikka mahdollisuudet joidenkin pitkäikäisten tuttujen hahmojen vierailuille ovat Star Warsissa aina olemassa (Yoda ilmeisimpänä mahdollisuutena), The Acolyte olisi ensimmäinen elokuvana tai sarjana toteutettu yksittäisiä lyhäreitä isompi Star Wars -teos, jonka tarina ei liittyisi periaatteessa mihinkään aiemmin näkemäämme. Tämä oli minulle sarjan olennaisin premissi, juonellisista lähtökohdista viis.

Olen tässä blogissa monta kertaa aiemminkin kirjoittanut siitä, että koska Star Wars -sarjoja (ja ehkä jossain vaiheessa taas elokuviakin) nyt tehdään lukumääräisesti paljon, toivoisin omasta puolestani niiden olevan mieluusti mahdollisimman omanlaisiaan – sillä uhallakin, että kaikki niistä eivät miellyttäisi kaikkia tai välttämättä esimerkiksi juuri minua itseäni. Juuri jotain tällaista The Acolyte lupasi olla, ja kyllä sillä tuntuivat olevan kaikki mahdollisuudet minua miellyttääkin.

Tunsin sarjan luojan ja pääkirjoittajan Leslye Headlandin entuudestaan vain Netflixin murmelinpäivä-kuviota varioineesta Russian Doll -sarjasta. Se oli käsikirjoitukseltaan terävä aikuisten musta komedia aikamatkoista, alkoholista ja modernista maailmasta, eikä sillä tuntunut olevan kerrassaan mitään tekemistä Star Warsin tavallisimpien tyylilajien kanssa. Kuitenkin Headland osoittautui The Acolyten ääreltä antamissaan haastatteluissa pitkän linjan Star Wars -faniksi, jonka fanisuhde nojasi muun muassa Expanded Universe (Legends) -kirjoihin ja SW-roolipeleihin. Vanity Fairin erinomaisessa haastattelussa kaksi vuotta sitten Headlandin esittämä näkökulma rakkaudestaan Star Warsiin kokonaisena maailmana, siis klassikkoelokuvien muodostamaa Skywalker-saagaa laajempana, sattui sitä paitsi olemaan hyvin samanlainen kuin oma vakaumukseni: ”It’s not just the characters. It’s not just that particular monomyth. That is part of it. That is part of the longevity. But it feels like a world so much more so than a story.”

Tuossa samassa Vanity Fairin haastattelussa Headland kertoi The Acolyten lähtökohdan olevan häntä pitkään kutkuttaneessa mysteerissä siitä, kuinka rauhan vuosia eläneet jedit ja galaksi saattoivat päätyä episodi I:n tilanteeseen, jossa sith-mestari onnistui huiputtamaan heitä aivan senaatin ytimessä, ja toisaalta siinä Star Warsille itse asiassa harvinaisessa asetelmassa, jossa jedit ja ”hyvikset” ovatkin selvästi voitolla ja pahikset altavastaajia. Kaikkiaan selväksi tuli (mainittakoon toisena odotuksia herättäneenä haastatteluna tämä AvClubin), että Headland ei ollut palkattu tekijä siinä missä monet muut Star Warsin parissa viime vuosina puuhastelleet, vaan ihminen joka oli itse aivan ehdoin tahdoin halunnut kirjoittaa oman Star Wars -sarjan – ja vieläpä juuri tämän.

Niinpä ajattelin toiveikkaasti: nyt kaikki merkit olisivat pöydällä siihen, että tämä sarja olisi todellakin jotain aivan muuta kuin Dave Filonin sarjojen muodostama yhdenmuottinen osa universumia. Aivan erikseen minua sitä paitsi hykerrytti kovasti Celebrationissa paljastettu Headlandin pitch sarjastaan Kathleen Kennedylle: ”Frozen kohtaa Kill Billin”.

Heti ensimmäisten The Acolyten jaksojen myötä käsitin kuitenkin odotusteni olleen liian korkealla ja kenties suorastaan väärässä suunnassa. Minun mielleyhtymäni Frozenista ja Kill Billistä esimerkiksi veivät musikaaleihin, talvisiin fantasiamaailmoihin, koreografisoituihin taistelukohtauksiin ja värikkääseen vauhtiin vakavalla taustavireellä (ja ihmettelin kyllä, mitä viittauksella siis tosiasiassa tarkoitettaisiin). Mutta voi! Headlandin pitch onkin tarkoittanut lähinnä juonitasoa, jossa Frozenista on otettu kuvio, jossa sisko jahtaa ennen niin läheistä siskoaan ja Kill Billistä kuvio, jossa taistelulajeihin perehtynyt nainen kohtaa vuoron perään hänelle vääryyttä tehneitä vastustajiaan. Voi te amerikkalaiset, jotka kuvittelette yksisilmäisesti tarinoiden muka olevan aina kaiken keskiössä!

Ensimmäisten neljän jaksonsa aikana The Acolyten aivan ylivoimaisesti pahin ongelma oli minulle se, että se ei todellakaan tuntunut omanlaiseltaan, erityiseltä tai tekijänsä rakkauslapselta. Siitä ei erottunut terävää käsikirjoitusta, ei kulmikasta otetta. Se oli olevinaan juoneltaan jonkinlainen mysteeri, mutta mysteeri tuntui avautuvan täysin yllätyksettömästi. Esimerkiksi ensimmäisen jakson (Lost/Found) ensimmäisen siirtymän jälkeen katsojan annettiin olla hädin tuskin parinkymmenen minuutin verran epätietoisuuden tilassa siitä, onko päähenkilö Asha (Amandla Stenberg) murhaaja vai ei, kun syylliseksi jo paljastettiin kakssosisko Mae (myös Amandla Stenberg). Kakso(i)srooli onnistuttiin kyllä salaamaan markkinoinnilta melkein loppuun asti ja itsekin katsoin tällä kertaa sarjaa täysin spoilaantumatta, mutta minkäänlaista painoarvoa tähän paljastukseen ei onnistuttu lataamaan.

Kolmas, kokonaan Ashan ja Maen menneisyyden käännekohdassa tapahtuva jakso Destiny taas näytti koko mitassaan oikeastaan juuri sellaiset tapahtumat jotka katsoja tähän mennessä ehti olettaakin tapahtuneen: Voimassa vahvat kaksoset olivat lapsena läheisiä, mutta luonteiltaan erilaisia, ja jedien paikalle saapuminen rikkoi idyllin tavalla, jota siskot tulkitsivat eri tavoilla. On tosin selvää, että kolmas jakso ei kertonut vielä koko kuvaa tapahtumista, ja mitä todennäköisimmin tulossa on vielä paljastus siitä, kuinka mestari Sol (Lee Jung-jae) ja muut jedit tosiaan ovatkin syyllisiä noitakultin kuolemaan ”from a certain point of view” niin kuin Star Warsissa tavataan sanoa, mutta sekin tuntuu asetelmana jo moneen kertaan nähdyltä – The Last Jedissä, vaikkapa.

Sitä paitsi: moniko katsoja näinä kärsimättöminä aikoina sinne asti edes jaksaa, kun kahdeksanjaksoiseksi minisarjaksi The Acolyte tuntui ensimmäisten neljän jaksonsa aikana niin, huokaus…unettavan tylsältä!

Hyvällä tahdollakaan katsoen en onnistunut löytämään sen hahmoista tarttumapintaa. Erityisesti dialogikohtauksissaan sarja tuntui suorastaan ala-arvoisen huonosti kirjoitetulta ja näytellyltä, tuoden mieleen pikemminkin Star Wars -prequelit kuin Leslye Headlandin oman Russian Dollin sähäkkyyden. Ja vaikka en lähde nyt sen enempää peesailemaan enkä vastaväittämään The Acolyten vihaajakuoron päällimmäistä argumenttien sarjan kanssa, niin olen samaa mieltä some-kommenteissa toistuvista huomioista siinä, että The Acolytessa sekä jedit että kaksostytöt tuntuvat tekevän tiheään tyhmiä päätöksiä: päästävän epäilyttäviä hahmoja karkuun, kulkevan väärään suuntaan, polkevan paikallaan.

Sarjan visuaalinen ilme on niin ikään vaisu: vaikka sitä on kuvattu pääasiassa oikeissa lavasteissa The Volume -videoseinästudion sijaan, nuo lavasteet tuntuvat kuin muista sarjoista kierrätetyiltä. Mainitun kolmosjakson ohjasi Kogonada, eteläkorealaislähtöinen älykköohjaaja, jonka debyyttileffa Columbus (2017) on minusta yksi 2000-luvun tyylikkäimpiä elokuvia, mutta enpä kyllä olisi tekijää tästä tunnistanut. Ja toimintakohtaukset, joissa on haettu vaikutteita idästä Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme -henkeen, eivät tuntuneet erityisesti vakuuttavan nekään.

Mutta ennen kuin ehdin kirjoittaa tämän pettyneen kirjoitukseni ehti koittaa se viideskin jakso, Night. Jakso, jossa kirkasotsaiset jedit kohtaavat todella synkkämaskisen pahiksen, joka ilmoittaa olevansa sith, ja toteaa tästä seuraavan, että kaikkien hänestä tietävien täytyy nyt kuolla.

Viidennessä jaksossaan The Acolyte vetää useammallakin tavalla mattoja katsojan alta. Jakso on synkkä: myös kirjaimellisesti (säädin televisiooni lisää valovoimaa), mutta ennen kaikkea tunnelmaltaan ja tapahtumiltaan. Siinä missä sarjasta oli tähän asti tuntunut minusta puuttuvan uhka ja jännite kokonaan, tässä jaksossa toden teolla esiin astunut pahis tuntui kerralla yhdeltä Star Warsin pelottavimmista. Hyytävä maski teki vaikutelmasta suuren osan, mutta maskin alta paljastunut Manny Jacinto pani myöskin parastaan, näyttäytyen aivan täysin toisenlaisena kuin millaisena koomikkona näyttelijä nähtiin tässä sarjassa aiemmin (saati läpimurtoroolissaan The Good Placen ylihömelönä Jasonina).

Käytännössä koko viides jakso oli melkein yksi pitkä toimintakohtaus, ja myös sillä saralla se oli hyvin tehokas. Taisteluissa oli tunnetta, joka onnistui kääntämään minut välittämään vaisuilta tähän asti tuntuneista hahmoista, etenkin Dafne Keenin esittämästä Jecki-padawanista – vain viime hetkellä ennen tämän kuolemaa. Ymmärrän myös nyt, miksi ennakkohaastiksissa viitattiin The Phantom Menacen Gui-gon/Obi-Wan/Maul-taisteluihin, ja se on aika kova taso valomiekkatappeluiden referenssinä, se.

Ja niin, jaksossa siis todellakin kuolivat (nimettömämmän jedijoukon lisäksi) sekä Jecki että Yord Fandar (Charlie Barnett). Kun Joonas Suotamon näyttelemä Kelnaccakin kuoli yllättäen ja suomalaisittain harmillisesti jo jaksojen välissä ja muut mestari Solin takaumaosan jedikumppanit jo aiemmin, on The Acolyte nyt viidennen jaksonsa lopussa tilanteessa, jossa sen nimetyistä hahmoista elossa ovat enää vain pahis-sith, mestari Sol, Osha ja Mae (ja näistä jälkimmäinen esiintyy nyt edellisenä, edellisen taas päädyttyä pahan haltuun).

Tämä kaikki oli aikamoinen temppu sarjalle, joka vain reilua puolta tuntia aiemmin tuntui minusta tylsältä, ennalta-arvattavalta ja tarinankerronnaltaan lapselliseltakin.

En väitä, että viides jakso Night muuttaisi The Acolyten kerralla heikosta huipuksi. Itse asiassa tämänkään jakson ydintä ei voi pitää käsikirjoituksellisesti nerokkaana: jos kerran pahis-sithin tärkein periaate oli pysyä iäti piilossa, niin miksi ihmeessä hän ylipäätään jäi paikalle taistelemaan, kun olisi voinut Kelnaccan murhattuaan yksinkertaisesti kadota paikalta jälkiä jättämättä?

Mutta ehdottomasti jakso oli tehokas, ja sellaisena se muuttaa sitä kokonaisuutta, jollaisena The Acolyte -sarja näyttäytyy – tavallaan taannehtivastikin, sillä onhan olemassa elokuviakin, jotka pääsevät toden teolla asiaan vasta jälkimmäisellä puoliskollaan. Ja jos mennään siihen tarinaan, josta amerikkalaisten mielestä kaikessa on kyse: nyt The Acolytessa siis ei enää ole kyse siitä, mistä ensimmäisten jaksojen jälkeen kuvittelin siinä olevan kyse.

Viidennen jakson katsottuani olen miettinyt paljon 1980- ja 1990-luvun televisiosarjakerrontaa. 22-jaksoisten syndikoitavien sarjojen aikakautenahan ei ollut mitenkään tavatonta, että sarjat ”löysivät itsensä” toden teolla vasta vaikkapa toisella tai kolmannella tuotantokaudellaan: esimerkeiksi käyvät melkein kaikki klassikot Buffy vampyyrintappajasta toisen tähtifranchisen Star Trek The Next Generationiin. Tuohon aikaan katsojalla oli oltava kärsivällisyyttä katsoa vaikkapa melkein kokonainen ensimmäinen tuotantokausi Babylon5:ttä ennen kuin noin kahdennenkymmenennen jakson kohdalla vallankumouksellinen jatkuva juoni uskallettiin kunnolla hyräyttää käyntiin. Suoratoiston ylitarjonnan aikana tällainen ei luonnollisestikaan tulisi enää kuuloonkaan – mikä on voittopuolisesti hyväksi, mutta osaltaan myös tuottanut sarjoihin suuruuden tautia, jossa kehittelylle ja kypsyttelylle ei tunnu olevan enää tilaa lainkaan, ja jossa mitkään galaktisetkaan panokset eivät siksi enää tunnu juuri miltään, kuten vaikkapa Netflixin 3 Body Problem äskettäin todisti.

Jos The Acolyten ensimmäistä kautta ajattelee minisarjana, se on pian paketissa, kun jaksojen pituuskin on vain 30-40 minuuttia. Mutta koska Leslye Headlandilla tiettävästi on suunnitelma useiden tuotantokausien mittaisesta kokonaisuudesta, ei minusta nyt tunnu lainkaan mahdottomalta ajatella, etteikö viides jakso Night ole itse asiassa se, josta tämän kokonaisuuden oli tarkoitus varsinaisesti vasta päästä vauhtiin.

Voiko tästä itse asiassa vielä alkaa sarja, joka onnistuisikin vastaamaan niihin odotuksiin, joita minulla oli ennen tämän sarjan alkua? Ei olemalla värikäs taistelulajimusikaali, vaan olemalla jotain aivan ennen näkemätöntä ja jännittävää? Millainen monen kauden mittainen tarina Headlandilla itse asiassa onkaan mielessä, kun se simppeliltä tuntunut tarina, jota aluksi lähdettiin kertomaan, on selvästikin kohta kerrottu (ja lähes kaikki siihen osallistuneet kohta kuolleet), mutta se onkin kenties osoittautumassa vain pohjustukseksi jollekin muulle? Kumpiko siskoksista itse asiassa päätyy sarjan nimen mukaiseksi sithien akolyytiksi? Ja onko sarjassa nyt nähty sith itse ”mestari vai oppilas”?

Toinen juttu sitten tosin on, nähdäänkö niitä toisia tuotantokausia koskaan. The Acolyten nettiarviot ovat tosiaan olleet aivan kohtuuttoman tylyjä, mutta kuten tästä varmasti selväksi tuli, en minäkään ensimmäisille neljälle jaksolle kovin kummoisia kehuja olisi antanut. Paljonko ja keille kaikille loppu ehtii pelastaa kokonaisuutta plussan puolelle? Ja vaikka ehtisikin, tehdäänkö näin parjatulle teokselle sittenkään jatkoa, vaikka tuottajat tietäisivätkin osan haukuista olevan ansaitsemattomia ja toisella tuotantokaudella olevan potentiaalia alkaa täydessä vauhdissa?

Se on ainakin selvää, että minäkin olen vasta viidennen jakson jälkeen tosissani kiinnostunut näkemään seuraavan – mutta nyt olen.