Upporikas altavastaaja: Kymmenen haja-ajatusta George Lucasista

Kirjoitin George Lucasin tänä syksynä julkaistusta elämäkerrasta The Last Jedin viime vuoden lopulla tämän muutamassa sanomalehdessä ja alkuviikosta tässä blogissa julkaistun jutun. Tässä muutama sana lisää erityisesti teille, hyvä blogiyleisö.

george-lucas_0

Ensin itse kirja. Brian Jay Jonesin ytimekkäästi nimetty George Lucas (Like 2017) on 650-sivuinen järkäle, jossa on lopussa 50 sivua lähdeviitteitä. Se on siis huolelliseen taustatyöhön perustuva koonti, ja nimenomaan Lucasin elämäkerta eikä Star Wars -elokuvien making of. Hyvä niin – jälkimmäisiä on olemassa enemmän, ja sellaiseen näkökulmaan luonnollisesti keskittyvät myös vaikkapa dvd- ja bluray-julkaisujen ekstrat. Jonesin kirja ei ole auktorisoitu elämäkerta, mikä tarkoittaa, että tekijä ei ole itse haastatellut Lucasia eikä kovin monia muitakaan primäärilähteitä. Lähdeluettelosta voi toki päätelläkin, että Lucasin ja monien muiden sanomisia kirjaan on kyllä ansiokkaasti selattu.

Annan kirjalle suosituspeukkuni, vaikka loppupuolelta löysin siitä hämmästyttävän isoja virheitäkin. Kirjassa esimerkiksi väitetään, että Lucasin pitkään visioima näytelty Star Wars -sarja Underworld olisi nyt tulossa jouluksi 2018 (ei ole), ja jopa että Lucas omistaisi yhä itse Lucasfilmin tytäryhtiön Skywalker Soundin (ei omista).

Tässä muutamia poimintoja kirjasta ja/eli Lucasista, jotka jäivät lehtijuttua varten tekemiini muistiinpanoihin, mutta joiden ajattelin kiinnostavan tämän blogin lukijakuntaa. Näitä sattui ihan vahingossa tulemaan kymmenen, joten nostin sen otsikkoon.

american graffiti.jpg

American Graffiti (1973) eli suomeksi Svengijengi ’62, Lucasin ohjauksista ainoa ”maallinen”.

Lucasin lapsuus ei ollut idyllinen. Hänen välinsä erityisesti isäänsä eivät olleet erityisen läheiset. Tämä saattaa selittää, että Lucas ei koskaan ihannoi elokuvissaan kotia tai lapsuutta kuten ystävänsä Steven Spielberg usein tekee. Nuoruutta Lucas tosin jo vähän ihannoi, etenkin American Graffitissa, mutta se onkin jo eri asia, sillä nuoruudessa ihminen on jo lapsuutensa ohittanut. Kirjassa huomautetaan, että sen sijaan Lucas käsittelee elokuvissaan usein ihannelapsuuden mahdollisuutta: ajatellaanpa vaikkapa Anakinia, Lukea tai Indiana Jonesia kolmannen elokuvan takauma-alussa.

Lucas tahtoi kilpa-ajajaksi. Podrace-kohtaukseen nykyään kohdistuvan inhon vuoksi monilta on voinut unohtua, kuinka monissa Lucasin elokuvissa onkaan autoilla (tai avaruusaluksilla) tapahtuva kilpa- tai takaa-ajokohtaus. Nimittäin melkein kaikissa: THX-1138:ssaAmerican Graffitissa, useimmissa Star Warseissa, parissa Indiana Jonesissa… Lucasin noin kymmenestä nuoruuden lyhytelokuvasta kaksi kuvaa pelkkää autoilua. Alla toinen niistä, tosin suttuisena Youtubeen päätyneenä kopiona:

Lucas rakasti nuorena eniten kuvaa ja leikkausta. Hän ei pitänyt käsikirjoittamisesta eikä näyttelijöiden ohjaamisesta. Useimmissa hänen opiskelijatöissään ei käytännössä ole näyttelijöitä lainkaan, tai ainakaan he eivät lausu käsikirjoitettuja repliikkejä. Opiskellessaan Lucas ajattelikin ryhtyvänsä ammatiltaan dokumenttikuvaajaksi tai leikkaajaksi, ja tekevänsä opiskelijaelokuviensa kaltaisia abstrakteja kuvan ja äänen montaaseja silloin kuin palkkatöiltään pystyisi. Niin kaukana kuin tällainen taiteilu Star Warseista onkin, näen tässä Lucasissa sittenkin myös suoran jatkumon Star Warsien Lucasiin. Lucashan leikkasi originaalitrilogiaa tulevina vuosina uudelleen ja uudelleen sekä rakensi prequelinsa kutakuinkin näyttelijäsuorituksia lukuunottamatta vasta leikkausvaiheessa. Jonesin kirjasta saa kuvan, että Lucasista taisi itse asiassa tulla ohjaaja vain siksi, että saisi kuvata ja leikata haluamiaan elokuvia ilman että kukaan antaisi käskyjä.

Lucasille oli jo nuorena luontevampaa keksiä ideoita ja parantaa toisten käsikirjoituksia elokuvallisemmiksi kuin kirjoittaa itse. Opiskelukaverit ja varhaisten vuosien yhteistyökumppanit muistavat usein, kuinka parhaat ideat tulivat Lucasilta, mutta varsinainen kirjoittaminen ei ollut Lucasin leipälaji. Aikanaan hän myös myönsi tämän itse, tuskaillen ystävilleen suorastaan inhoavansa käsikirjoittamista. Olisipa Lucas vain pitänyt saman linjan prequeleissakin, ja meillä saattaisi olla aivan toisenlainen saaga. Lucas on merkitty käsikirjoittajaksi myös kolmeen 1970-luvun elokuvaansa (THX-1138:aan, American Graffitiin ja ensimmäiseen Star Warsiin), mutta kaikkia niitä tehdessä hänellä oli myös apua. Star Warsin, jonka käsis on kreditoitu yksin Lucasille, tekstiä auttoivat parantamaan Willard Huyck ja Gloria Katz, jotka olivat kirjoittaneet Lucasin kanssa American Graffitiakin. Myöhemmin Imperiumin vastaiskun ja Jedin paluunhan tunnetusti kirjoittikin Lawrence Kasdan. Indiana Jonesienkin varsinaiset käsikset Lucas jätti aina muille, vaikka ideoi niihin tarinat.

THX-1138.jpg

THX-1138 (1971), Lucasin ohjauksista ”vaikein” ja se, joka on lähinnä hänen opiskelijatöitään.

Nuori Lucas olisi halunnut nähdä taiteellisen elokuvakerronnan nousun. Lucas oli tosiaan itse opiskellessaan innostunut tekemään täysin ei-kertovaa elokuvaa. American Zoetropen perustamisen aikaan 1960-luvun lopussa Lucas toivoi hänen, Francis Ford CoppolanJohn Miliusin ja muiden olevan käynnistämässä uutta aaltoa, jossa Hollywoodin studiot loppujen lopuksi suorastaan kaatuvat tarpeettomina ja heidän porukkansa kaltaiset pienet tekijäryhmät jäävät. Lucas rakasti aikaa, jossa elokuvakerronnan mahdollisuudet tuntuivat demokratisoituvan (olisipa hauska tietää, mitä mieltä hän on nykyisistä tubettajista!). Taustalla vanhempikin Lucas tosin menestyksensä vuosinakin tuki rahalla ja välillä myös nimellään ”vaikeampia taide-elokuvia”, useimmiten hänen ystäviensä epäonnisempia hankkeita, mutta hänen omat puheensa paluusta esoteeristen sävyrunojen pariin jäivät aina puheiksi. Viimeksi hän lausui näitä vielä kaupatessaan Lucasfilmiä Disneylle, mutta jos Lucas todella on viime vuosina tehnyt yksinään ”elokuvia joita kukaan ei katso”, kuten hän itse niitä muotoili, hän on tainnut jättää ne kotivideoiksi.

Sekä THX-1138 että American Graffiti vietiin Lucasilta ja editoitiin hänen jälkeensä toisin. Molempiin elokuviin tehdyt muutokset ovat huomattavasti pienempiä kuin vaikkapa Orson Wellesin kärsimät tai monet muut elokuvahistorian kuuluisat tuottajien puuttumiset taiteelliseen vapauteen. American Graffitista poistetut 4 minuuttia Lucas sai menestyksen jälkeen palautettua elokuvaan jo sen vhs-julkaisuun, ja THX:stä poistetut minuutit eivät ilmeisesti lopulta olleet edes tekijälleen niin olennaisia, koska vuosia myöhemmin Lucasin uusilla tehosteilla hämmentämässä ”Director’s Cutissa” niistä on palautettu vain osa. Olennaista kuitenkin oli, että Lucas otti molemmat tapaukset hyvin henkilökohtaisesti. Näissä riidoissa kylvettiin siemen Lucasin myöhemmälle ehdottomuudelle päättää itse omista elokuvistaan. Kärjistäen: prequel-aikojen Lucas ei kuunnellut kenenkään muun mielipiteitä, koska 1970-luvun Lucas oli oppinut, että muut eivät ymmärrä hänen elokuvistaan mitään.

hair.jpg

Hair (1979), Lucas-ohjaus vaihtoehtoisessa maailmassa. Tässä meidän sen ohjasi Milos Forman.

George Lucas olisi voinut ohjata paitsi Apocalypse. Now!:n, myös Hairin. Lucas oli paljon lähempänä tehdä Ilmestyskirja. Nytin kuin on ehkä yleisesti tiedossa. Kyseessähän oli John Miliusin käsikirjoitus, jota Lucas oli hionut ystävänsä kanssa jo American Zoetrope -yhtiössä 1970-luvun alussa, ennen THX:ää. Tarkoitus oli, että Ilmestyskirja olisi ollut Lucasin seuraava työ American Graffitin jälkeen, ja niin ei käynyt vain siksi, että Zoetropen pomona toimineen Coppolan kanssa syntyi vääntöä projektin oikeuksista, jolloin Lucas päätyi toteuttamaan ideansa avaruusseikkailusta. Toisaalta sama Coppola yritti houkutella Lucasia Ilmestyskirjan ohjaajaksi vielä kesken Star Warsin kirjoittamisenkin. Muistan myös lukeneeni tuottaja Gary Kurtzin sanoneen jossain toisaalla, että Lucasin oli erässä vaiheessa tarkoitus paneutua Ilmestyskirjaaan vielä Star Warsin jälkeenkin. Momentum meni kuitenkin ohi. Tähtien sodan menestys vei Lucasin mennessään, ja Coppola sukelsi pimeyden sydämeen itse. Ennen Graffitia ohi ehti mennä myös hetki, jolloin Lucas olisi voinut päätyä toisten käsikirjoitusten visuaalisesti idearikkaaksi toteuttajaksi tavalla, joka olisi voinut olla hyvinkin luontevaa jatkumoa nuoren Lucasin kokeiluille. Lucasille tarjottiin tuolloin ohjattavaksi ”elokuvia, joissa ei ole tarinaa”: hippimusikaali Hairia, rock-ooppera Tommya. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä, miten niiden kansa olisi käynyt!

big wednesday

The Big Wednesday (1978) eli Villit vuodet, joka muuten sattumoisin tulee juuri tänään televisiosta, ja jonka menestymättömyydellä on jännittävä kytkös Star Warsiin.

Star Warsin menestys teki yllättävistä ihmisistä miljonäärejä. Tiesittekö, että Steven Spielberg on tienannut kymmeniä miljoonia dollareita Star Warsilla? Lucas nimittäin antoi hänelle 2,5 prosenttia tuotoista. Miten, miksi? No. Tällaista ei todellakaan tapahdu nyky-Hollywoodissa, mutta 1970-luvulla oli vielä kohtalaisen normaalia, että ohjaajalle luvattiin palkkioksi niin sanottuja tuottoprosentteja. Siis prosentteja elokuvan tuotosta siinä tilanteessa, että filmi pääsisi omilleen. Lucas oli sopimuksensa mukaan saamassa ensimmäisestä Star Warsista 40 prosenttia bruttotuotosta – sekä ne kuuluisat oikeudet oheistuotteisiin ja jatko-osiin, joilla hän pohjimmiltaan rakensi imperiuminsa. Lucas ei kuitenkaan todellakaan pitänyt itsellään noita 40 prosenttia (eihän hän edes uskonut prosenttien tuovan hänelle kummoisiakaan rahoja). Esimerkiksi Ben Kenobia näytellyt vanhan polven tähti Alec Guinness sai palkkionsa päälle 2 tuottoprosenttia. Star Warsin käsiksen hienosäädössä auttanut aviopari Willard Huyck ja Gloria Katz saivat hekin (yhteensä) 2 prosenttia. Jonesin elämäkerta jättää kuitenkin mainitsematta sen kaikkein huikeimman tarinan: ystävykset Lucas, Steven Spielberg ja John Milius vaihtoivat keskenään 2,5 prosenttia elokuviensa tuottoprosentteja samaan aikaan tekemistään elokuvista. Kyseessä oli tavallaan kaverusten veto siitä, mikä elokuvista Kolmannen asteen yhteysThe Big Wednesday ja Star Wars osoittautuisi menestykseksi. Kolmannen asteen yhteys oli menestys sekin, joten Milius ja Lucas saivat kelpo rahat Spielbergiltä. Surffileffa The Big Wednesday floppasi täysin, joten se siitä Lucasin ja Spielbergin kannalta. Mutta Star Wars, niin… noiden 2,5 prosentin on täytynyt tuoda Spielbergille ja Miliukselle melkoiset tilit.

Lucasfilm kasvoi elokuvatekniikan kehittäjäksi puolivahingossa. Lucas perusti oman tehosteyksikkönsä Industrial Light & Magicin roopeankkamaisesta syystä: jotta hän saisi omiin elokuviinsa haluamiaan erikoistehosteita halvemmalla. Imperiumin vastaiskun aikaan hän alkoi haaveilla digitaalisesta kuvaamisesta ja etenkin leikkauksesta, ja perusti tätä kehittämään tytäryhtiön, joka kutakuinkin ominpäin ja omistajaltaan salaa kehittyi animaatiostudio Pixariksi. THX-äänistandardi puolestaan syntyi, koska Lucas halusi omien elokuviensa kuulostavan hyvältä kaikkialla. Usein muistetaan vain Lucasin elokuvien rooli digitaalisten efektien historiassa, mutta hänen ja hänen yhtiöidensä merkitys myös digitaalisen leikkauksen, kuvaamisen ja lopulta elokuvateattereissa esittämisen saralla on melkoinen. Steven Spielberg onkin sanonut, että Lucas muutti omien elokuviensa lisäksi sen, miltä muidenkin elokuvat näyttävät ja kuulostavat.

lucas kennedy

George Lucas luopumisen hetkellä 2012 valitsemansa seuraajan Kathleen Kennedyn kanssa.

Lucas piti loppuun asti itseään altavastaajana. Tätä on oikeasti vaikea käsittää, mutta nimenomaan tällaista elämäkertakirjaa kahlatessa se tuntuu sittenkin loogiselta. Nuori George Lucas inhosi 1970-luvulla elokuvastudioiden rahanahneuteen perustuvaa mielivaltaista määräysvaltaa taideteoksiin (kuten hän tilanteen koki), eikä ilmeisesti aidosti koskaan tajunnut, ettei upporikkaana elokuvamogulina enää 2000-luvulla ollut se altavastaaja, jona itseään piti. Lucasin omassa päässä hänellä oli tietenkin valta ja oikeus sanella omien elokuviensa sisältö piittaamatta muiden – alaistensa, kriitikoidensa, yleisönsä – mielipiteistä, koska hän oli itse taiteilija eikä asioista ymmärtämätön studiopomo. Tämä sama ristiriita selittää sen minunkin usein päivittelemäni paradoksin, että nuori Lucas tunnetusti vastusti vanhojen mustavalkoelokuvien värittämistä kammottavana kulttuuriperinnön tuhoamisena, mutta vanhempi Lucas itse muutti omia vanhoja elokuviaan 1990-luvun puolivälistä alkaen pakkomielteisesti aina yhä uusien tehosteiden asuun ja vielä tänäkin päivänä käytännössä estää elokuviensa alkuperäisten versioiden julkaisemisen bluraylla. Lucasista hänellä nimittäin oli oikeus tehdä niin juuri siksi, että ne olivat hänen elokuviaan. Kukaan muu ei siinä pilannut kulttuuriperintöä: taiteilija vain itse viilaili pääteostaan.

Mainokset

Muualla julkaistua: Kuinka kapinallinen perusti imperiumin

Nuoren George Lucasin edessä piti olla aivan toinen ura kuin se, mistä Star Warsin luoja tunnetaan. Lucas vastusti viihdeteollisuutta ja halusi tehdä kokeellista taidetta.

Tämä Lucasin uran ensimmäistä vuosikymmentä käsittelevä kirjoitus kytkeytyy viime syksynä suomeksi julkaistuun Brian Jay Jonesin kirjaan George Lucas (Like, 2017). Kirjoitin sen päätyöni puolella, fanin sieluani hilliten, ja se on alunperin julkaistu Savon Sanomissa 12. joulukuuta 2017. Minulla on kirjasta hieman enemmänkin sanottavaa vain tätä blogia varten, mutta tässä nyt ensin tämä lehtijuttu.

lucas-juttu ss.jpg

Kun George Lucas opiskeli elokuva-alaa, kukaan ei olisi arvannut, että hänen elokuvistaan tulisi kaikkien aikojen katsotuimpia.

Kalifornialaisessa pikkukaupungissa vuonna 1944 syntyneen Lucasin opiskeluvuosien elokuvat olivat nimittäin abstrakteja ”sävyrunoja”, kuten hän itse niitä kutsui. Lucas ei välittänyt tarinankerronnasta tai näyttelijätyöstä, vaan rakasti kuvaa ja leikkausta.

Lucasista ei kuitenkaan tullut kuvaajaa eikä leikkaajaa. Tänä syksynä suomennettu elämäkerta vahvistaa, että kenenkään muun visioiden toteuttajaksi hänestä ei olisi ollut. Lucasista tuli ohjaaja ja myöhemmin tuottaja juuri siksi, että niin hän sai tehdä elokuvistaan omanlaisiaan.

Brian Jay Jonesin kirjoittama elämäkerta perustuu lähteiden vuoreen, eikä se ole kohteensa hyväksymä. Pääosin se on huolellista työtä, mutta loppupuolelle tekstiin on jäänyt asiavirheitäkin.

Opiskelijatyöt toivat Lucasille ihmelapsen mainetta. Niistä yksi toimi lähtökohtana Lucasin ensimmäiselle täyspitkälle THX-1138 (1971). Se oli vakava ja vähäeleinen tieteiselokuva tulevaisuudesta, jossa yksilönvapaus on tukahdutettu.

THX-1138 oli Francis Ford Coppolan johtaman American Zoetrope -yhtiön esikoinen. Kaveriporukalla perustetussa yhtiössä oli hippisävyjä, olihan sen tukikohtakin San Franciscossa. Tarkoitus oli kaapata elokuvanteko taiteilijoiden käsiin ja jättää viulut maksaville studioille vain se, mikä oli aivan välttämätöntä niille jättää.

1970-luvulla hetken aikaa ehkä näytti siltä, että näin kävisikin. Hollywoodin suurimmat tuotantoyhtiöt olivat siirtyneet perustajiltaan yrittäjä-omistajille, ja he olivat valmiit antamaan nuorille tekijöille mahdollisuuksia – kunhan elokuvat myös menestyisivät. Vuosikymmenen katsotuimpiin kuuluivat muun muassa Coppolan ohjaamat Kummisedät.

Niihin ei kuitenkaan kuulunut THX-1138, jota kriitikot tai yleisö eivät ymmärtäneet. Vaikka se oli George Lucasin varhaistuotantoon verrattuna suorastaan juonielokuva, ei pelkistetysti lavastettua ja vihjaillen kirjoitettua dystopiaa ole tänä päivänä helppo tunnistaa Lucasin elokuvaksi.

Sen verran yhteistä THX:llä Lucasin myöhemmän tuotannon kanssa kuitenkin on, että jo sitä syytettiin huonoista näyttelijäsuorituksista. Lucas itse sanoi haluavansa ilmaista tunteita kuvien välityksellä: kääntäen tämän voi lukea, että häntä ei kiinnostanut ilmaista niitä näyttelijöiden avulla.

Toisena elokuvanaan Lucas halusi kuitenkin näyttää pystyvänsä tekemään optimistisen ja yleisöystävällisen elokuvan. Aiheen hän haki omasta nuoruudestaan, mikä oli myös ratkaisu toiseen ongelmaan: Lucas inhosi käsikirjoittamista.

Svengijengi ’62 (American Graffiti, 1973) oli suurmenestys. Rokkileffa nuorista kartsankiertäjistä viimeisenä yönä ennen opiskelemaan lähtöä näyttää nyt THX:ääkin isommalta poikkeukselta Lucasin filmografiassa, koska se on tekijänsä ainoa todelliseen maailmaan sijoittuva elokuva. Lucas ajattelikin sitä nuoruutensa dokumentaationa.

Seuraavaksi Lucasille oli tarjolla käsikirjoitus nimeltä Ilmestyskirja. Nyt!, jonka kehittelyyn hän oli Zoetropen aikoina osallistunut.

Tämä on hetki, jossa George Lucas olisi voinut kääntyä toiseen suuntaan. Ei ole aivan kaukaa haettua, että koko amerikkalainen elokuva näyttäisi nyt toisenlaiselta, jos hän olisi suunnannut Vietnamin pimeyden sydämeen.

Lucas valitsi sen sijaan idean nimeltä Star Wars: sekoituksen lapsuutensa sarjafilmiä Flash Gordonia ja Akira Kurosawan Kätkettyä linnoitusta. Se vaikutti päällisin puolin lastenleffalta, eikä juuri kukaan uskonut siitä tulevan suurta menestystä.

Eroistaan huolimatta Lucasin kolmella 1970-luvun elokuvalla on yhteinen ydin. Ne kertovat ”turvallisen ympäristön hylkäämisestä ja tuntemattomaan uskaltautumisesta”, kuten ohjaaja itse on sanonut.

Kolmannesta, Tähtien sodasta (1977), tuli jättihitti, jonka menestys johti näihin päiviin jatkuviin jatko-osiin ja George Lucasin monimiljonääriyteen. Sen myötä myös Hollywood tuntui unohtavan 1970-luvun haihattelunsa vakavista draamoista vuoden katsotuimpina elokuvina.

Lucasista tuli tuottajamoguli ja kolmen lapsen yksinhuoltaja. Hän uhosi usein aikovansa palata takaisin kokeellisen taiteen pariin, mutta 1970-luvun jälkeen hän ohjasi itse enää kolme elokuvaa: vuosien 1999-2005 Star Warsit.

Niitä kritisoitiin erityisesti näyttelijöiden ohjauksen ja käsikirjoitusten ongelmista.Lucas

George Lucas: Ohjaaja, tuottaja ja yritysjohtaja

  • Ohjaajana tunnettu George Lucas on virallisesti ohjannut vain kuusi elokuvaa, joista neljä Star Warsia.
  • Star Warsin lisäksi Lucas loi seikkailevan arkeologin Indiana Jonesin, jonka neljä elokuvaa ohjasi Steven Spielberg. Viides on tulossa.
  • Tuottanut myös muita elokuvia, useimmiten ystäviensä ohjauksia tai käsikirjoituksia.
  • Lucasin 1970-luvulla tekemä sopimus jätti hänelle kaikki oikeudet Star Warsin jatko-osiin ja oheistuotteisiin. Kun sarjasta tuli suurmenestys, Lucas pystyi tuottamaan jatko-osat omilla rahoillaan ja omalla tavallaan, antamatta kenellekään sanavaltaa niiden sisältöön.
  • Lucasin yhtiön Lucasfilmin sisällä saivat alkunsa muun muassa erikoistehosteiden pioneeriyritys ILM, elokuvateattereiden tekniikkastandardi THX ja animaatiostudio Pixar. Lucas yhtiöineen johti vuosien ajan myös digitaalisen elokuvauksen kehitystä.
  • Myi Lucasfilmin ja Star Warsin jatko-oikeudet Disneylle 2012.
  • Halusi nuorena kilpa-ajajaksi ja sijoitti autojen tai avaruusalusten välisiä kaahauskohtauksia useisiin elokuviinsa.
  • Naimisissa toista kertaa. Kolme yksin adoptoitua, nyt jo aikuista lasta sekä 4-vuotias tytär nykyisen vaimonsa kanssa.

Leia, Princess of Alderaan: Star Warsin kuningattaret ovat Leia Organa ja Claudia Gray

Claudia Grayn kolmas Star Wars -romaani Leia, Princess of Alderaan julkaistiin jo syksyllä, mutta ehdin lukea sen vasta juuri The Last Jedin edellä. Juuri sen alla ei taas tuntunut mielekkäältä puskea aiheesta mitään blogiin, jossa oli kiireellisempää pohtia elokuvaa, joka ei ole vieläkään pohtimisista tyhjentynyt. Mutta nyt muutama (spoilaamaton!) sana kirjasta.

leia-princess-of-alderaan-cover

Lyhyesti: Kirja on erinomainen. Ei aivan niin mestarillinen kuin Grayn SW-esikoinen Lost Stars, mutta harvapa on. Lost Starsin tavoin myös Leia antoi ainakin minulle aivan uusia näkökulmia originaalitrilogian läpensä tuttuihin kohtauksiin. Niin ikään se jatkaa Grayn aiemman romaanin tiellä avatessaan galaksia niin sanotun tavallisen ihmisen näkökulmasta – siis siitä huolimatta, että näkökulma periaatteessa on selvästi rakkaan Leiamme.

Tämä Leia on kuitenkin vielä sisällissotaan osallistumaton teini-ikäinen, ja vaikka prinsessana tietenkin kaikkea muuta kuin tavallinen kansalainen, katsotaan galaksia joka tapauksessa tässä kirjassa ihanasti arkisemmin kuin Star Warsissa useimmiten. Kirjassa seurattavat senaatin nuoret harjoittelijat eivät ole maailman mahtavia, vaikka saattaisivat sellaisiksi haluta. He eivät katso Imperiumia sotilaan silmin, eivätkä toisaalta naiivin maalaispoika Lukenkaan tapaan (”vihaan Imperiumia siinä missä muutkin”, sanoo Luke kuin kunnon politiikkaan tympääntynyt teini ikään). Heidän järkytyksensä galaksin vallanpitäjien syvästä mädännäisyydestä on aitoa.

Äh, kortit pöytään. Pidin Grayn Leia-kirjasta paljon. Suorastaan näin paljon: kuten Lost Starsinkin kohdalla, jokaisen Star Wars -oheiskirjallisuudesta kiiinnostuneen kannattaa unohtaa mahdolliset ennakkoluulonsa young adult -kirjallisuudesta ja lukea tämä romaani. Nähdäkseni young adult tarkoittaa Leian tapauksessa lähinnä kirjaan valittua tekstikokoa, Leian ikää (16) ja tekstin kielellistä helppolukuisuutta. Niin, ja juonen tasolla varmaankin sitä, että Leialla on romanssi, mutta hei, ikään kuin sellaiset olisivat aikuisten kirjoissa kiellettyjä.

Leia kertoo siitä, kuinka Leia Organa aikuistuu virallisesti kruununperilliseksi. Toisaalta se kertoo myös siitä, kuinka hän samanaikaisesti käsittää, ettei edes hänen kuninkaallisen korkeutensa tulevaisuus olekaan ennalta kirjoitettu, vaan siihen vaikuttavat sekä hänen omat valintansa että hänestä riippumattomat tapahtumat. Kuten nyt esimerkiksi juuri se, että galaksia hallitseva hirmuhallitsija olisi hyvyyden ja oikeuden nimissä pakko kaataa – sillä tietenkin Leia on myös romaani, jossa Leia Organa liittyy kapinaliittoon.

leia-anh

Kirjassa, jossa Leia vasta opettelee ampumaan, tämä hetki on vielä muutamien vuosien päässä.

Leia on romaani, jonka päähenkilö todella tuntuu Leia Organalta. Siis juuri siltä, joka näyttää nuorelta Carrie Fisheriltä ja joka kohtelee pari vuotta myöhemmin pelastajiaan Kuolemantähdellä tuittupäisesti. Minusta Leian Leia tuntui enemmän Leialta kuin Grayn edellisen SW-romaanin, niin sanotusti aikuisten puolelle kirjoitetun ja uuteen trilogiaan kytkeytyvän Bloodlinen, mutta tämä on varmasti täysin makuasia.

Leia on romaani, jota lukiessani jännitin kylmät väreet selässäni päähenkilön puolesta ainakin kahdessa kohtauksessa, vaikka periaatteessa kaiken järkeni voimin tiedostin, että Leia Organa selviää kohtausten huoneista ulos elävänä. Erityisesti näistä kohtauksista ensimmäinen, noin kirjan puoliväliin ajoittuva yllättävä kohtaaminen erään lukijalle aiemmin tutun hahmon kanssa, väreilee koko Star Wars -kaanoniin peräti järisyttäviä ”entä jos…” -vaihtoehtotodellisuuksia – vaikka siis, spoilaamatta, tuntuu silti täysin uskottavalta osalta kaanonia. (Sitähän tämäkin kirja toki onkin.)

Senkin haluan vielä sanoa, että vaikka Leia on ehdottomasti Leian romaani, onnistuu se samalla kertomaan koskettavasti myös hänen vanhemmistaan kuningatar Brehasta ja senaattori Bailista, joista etenkin edellisen Gray on saanut luonnostella käytännössä tyhjästä. Merkittävässä sivuroolissa on myös The Last Jedin Amilyn Holdo, joka tässä näyttäytyy niin samanlaisena kuin Harry Potter -kirjojen Luna Lovekiva, että mieleni tekisi vähän kirjailija Graytä siitä moittiakin – mutten viitsi, koska Holdo on Lunan tavoin niin mainio eksentrikko. Ainakin minulle kirjan lukeminen toi runsaasti lisää painoa Laura Dernin tulkitseman ikääntyneemmän Holdon kohtaamiseen The Last Jedissä, vaikka Grayn valitsema kuvaus nuoresta Holdosta ei totisesti ole se elokuvasta ensimmäisenä mieleen tuleva. (Holdon lisäksi Leia-romaani kytkeytyy The Last Jediin sen verran, että siinä vieraillaan Crait-planeetan kapinallistukikohdassa sen ollessa vielä toimintakunnossa.)

Kaikkien kehujen päätteeksi vielä yksi totuus. Leia, Princess of Alderaan, sisältää Star Wars -kirjallisuuden historian musertavimman loppulauseen. Älkää, älkää kurkistako sitä ennen loppuun pääsemistänne. Lukekaa sinne itse, ja haastan teidät yrittämään pidätellä kyyneliänne. Minun on vaikea pystyä siihen nytkään, vaikka kirjan lukemisesta on nyt jo tovi aikaa.

Hurraa, Solosta kuului edes pihaus!

The Last Jedi pyörii yhä teattereissa (ja nousee kohta sijalle yhdeksän maailman menestyneimpien elokuvien listalla), mutta asiahan on niin, että seuraavaan Star Wars -elokuvaan on enää reilut neljä kuukautta. Solo: A Star Wars Story saa ensi-iltansa Yhdysvalloissa 25. toukokuuta ja muun muassa Suomessa totuttuun tapaan kaksi päivää aiemmin eli 23. toukokuuta.

Siihen nähden Solosta ollaan edelleen hämmästyttävän hiljaa. Kuten fanipiireissä hyvin tiedetään, elokuvasta ei ole julkaistu edes ensimmäistä teaseria. Vertailuksi: The Force Awakens sai omansa 13 kuukautta ennen ensi-iltaa, mutta vaikka se olikin uusien elokuvien avauksena poikkeus, niin sekä Rogue Onen että The Last Jedin teaserit julkaistiin kahdeksan kuukautta ennen niiden ensi-iltoja.

Mutta teaserin puute on vain jäävuoren huippu. Ymmärrän nimittäin ihan hyvin, ettei Solo-teaseria haluttu sekoittamaan yleisöä ennen The Force Awakensia. Tilannehan on myös uudenlainen: eivät nuo kolme edellistä, vuoden välein valmistunutta Star Warsia olleet mitenkään vaarassa mennä markkinoinniltaan päällekkäin.

solo-logo.png

Mutta kun tosiaan sitä markkinointia ei ole mitenkään aloitettu. Uusien SW-elokuvien kohdalla tavaksi on tähän mennessä muodostunut, että ensimmäiset elokuvan oheiskirjat ja lelut tulevat kauppoihin noin kolme kuukautta ennen enskaria. Nyt niiden julkistukselle ei ole vielä edes kerrottu päivää. Ainoastaan Lego-oheistuotteista nähtiin jokin aika sitten netissä pieni kuvavuoto. Leffan kuvista ei voinut päätellä juuri mitään, mutta ainakin tiedämme, että jotakin oheistuotteita on tulossa.

Aivan erityistä huomiota sopii kiinnittää koviin paketteihin. Missään ei siis ole vielä luvattu yhtäkään Solo-leffaan liittyvää kirjaa. Ei romaaneja, ei sarjakuvia, ei lasten puuhakirjoja, ei taide- tai tietokirjoja. Aikaisempien elokuvien tapauksessa näitäkin nimikkeitä ja kirjailijoita oli tosiaan julkistettu hyvissä ajoin, ja näin lähellä ensi-iltaa niistä ensimmäiset olivat siis jo melkein luettavissa. Eikö kirjoja siis tällä kertaa ole tulossa? Vai julkaistaanko ne tällä kertaa vasta elokuvan ensi-illan aikaan? Vai sittenkin tässä kevättalvella, mutta ilman kummempia ennakkovaroituksia?

(EDIT: Kirjaimellisesti samalla hetkellä kun tämän blogimerkinnän julkaisin, Twitter-feedini näytti minulle Fantha Tracksin kaivamat ensimmäiset Solo-kirjat. Viralliset julkistukset puuttuvat edelleen, mutta sivusto on saanut vihiä muun muassa Art of -kirjasta, Visual Guidesta ja lasten puuhakirjoista. On niitä siis tulossa, sentään…)

Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä painostavammalta hiljaisuus tuntuu.

han-solo-cast-photo

Promokuvien puutteessa on yhä tyydyttävä tähän, jossa mukana ovat potkut saaneet ohjaajat Phil Lord ja Chrisopher Miller, joiden kuvausten ajalta jäljellä ei ole ehkä jäljellä paljonkaan.

Hiljaisuuden verhoa raotettiin tiistaina hieman. Ja siis todella vain hieman. Silloin julkistettu elokuvan virallinen synopsis kuuluu näin:

Board the Millennium Falcon and journey to a galaxy far, far away in Solo: A Star Wars Story, an all-new adventure with the most beloved scoundrel in the galaxy. Through a series of daring escapades deep within a dark and dangerous criminal underworld, Han Solo meets his mighty future copilot Chewbacca and encounters the notorious gambler Lando Calrissian, in a journey that will set the course of one of the Star Wars saga’s most unlikely heroes.

Tuossa tiivistelmässä ei ole mitään uutta tietoa. Tiesimme tietenkin jo, että nuori Solo on salakuljettaja (”within a dark and dangerous criminal underworld”). Tiesimme että Han ja Chewie tapaavat tässä elokuvassa. Landon mukana olonkin toki tiesimme. Tietoa janoava lukija voi korkeintaan yrittää spekuloida sanavalinnan ”a series of daring escapedes” merkityksillä. Voisiko ”hurjien seikkailujen sarja” esimerkiksi tarkoittaa episodimaista elokuvaa verrattuna elokuvaan, jota kuvailtaisiin ilman sanaa ”sarja”? Mutta aikamoista hakuammuntaa sekin spekulaatio on.

Niinpä minusta vaikuttaa, että tämän tiivistelmän julkistamisen taustalla on ainoastaan Lucasfilmin halu sanoa Solo-leffasta edes jotain… sanomatta kuitenkaan vieläkään mitään. Kaipa pitäisi siis olla tyytyväinen, että siellä edes ymmärretään, että hiljaisuus on painostavaa?

han-chewie-anh.jpg

Solo-elokuva on Hanin ja Chewien ”origin story”. Tämä aiempi tiivistelmä oikeastaan riitti.

Tämäkin odotuksen vaihe on kuvaava osa tätä kummallista elokuvahanketta. Solon ensi-ilta on tosiaan toukokuussa, vaikka Star Wars -elokuvat ehtivät juuri vakiintua joulukuulle. Vaikka kukaan ei ihan näin pian uutta Star Wars -elokuvaa ehtisi kaivatakaan. Vaikka elokuva kuvattiin viime vuonna ohjaajien vaihtamisen jälkeen melkein kokonaan uudelleen.

Tähän kaikkeen voi suhtautua tasan kahdella tavalla, kuten juuri viikonloppuna pohdimme tässä blogissakin kommentoivan Jukan kanssa:

  1. Lucasfilmillä ja Disneyllä luotetaan Soloon niin paljon, että elokuva saa ensi-iltansa toukokuussa paljon edeltäjiään pienemmästä markkinoinnista ja mahdollisesta yleisön uupumuksesta välittämättä.
  2. Lucasfilmillä ja Disneyllä tiedetään, että Solo on sotku, joka kannattaa vain julkaista pian alta pois.

Molempiin näkemyksiin on periaatteessa tämänhetkisillä tiedoilla kaikki perustelut. Kun Paul Bettany (joka ylipäätään sai roolin elokuvasta vain siksi, että Michael K. Williams putosi uudelleenkuvausten vaiheessa pois) sanoi Total Filmille ohjaaja Ron Howardin ”saaneen kuvata enemmän uusiksi kuin oli tarkoituskaan”, ScreenRant raportoi tämän olevan osoitus siitä, että paikkaaja-ohjaaja Howard on tehnyt todella hyvää työtä. Yhtä hyvin voisi tulkita, että kertaalleen lähes kuvatun leffan kuvaaminen lähes kokonaan uudelleen (kuten kulmilla kerrotaan tapahtuneen) kertoisi siitä, että elokuvan ongelmat ovat perhanan isoja. Ja kun esimerkiksi tehosteiden, lavasteista puhumattakaan, on täytynyt olla jo pitkällä venyneiden uudelleenkuvausten jatkuessa, tuntuu kohtuulliselta olettaa, että lopputulos ei voi olla totaalisen toisenlainen kuin se versio, jota tehneet ohjaajat saivat viime kesänä potkut.

Luonnollisesti tällaisille raporteillekin on vastakommenttinsa. Esimerkiksi Landoa esittävä Donald Glover on sanonut, ettei kuvannut ”kovin paljon” osuuksiaan uudelleen, ja kertonut Howardin halunneen lähinnä ”muovata” sitä visiota, joka elokuvasta jo oli. Ken tietää!

(Sivuseikka tähän pohdintaan, mutta jos kysytte omaa mielipidettäni, on sekin kaksijakoinen. Tällä hetkellä olen sitä mieltä, että on varmaankin vain hyvä, että Solo koostuu valmiina pääasiassa yhden ohjaajan näkemyksestä. Samaan aikaan epäilen kuitenkin suuresti, millaisen näkemyksen Howard on näin nopealla aikataululla ehtinyt toteuttaa, koska elokuvan perusrakenteet – käsikirjoitus, esimerkiksi – ovat ilmeisesti pohjimmiltaan ennallaan. Vaikka en pitänyt Phil Lordin ja Christopher Millerin valinnasta SW-ohjaajiksi, ehdin ennen potkuja kasvaa ajattelemaan, että heidän näkemyksensä voisi kuitenkin olla kiinnostava, vaikkei välttämättä esimerkiksi omaan makuuni.)

Pian joka tapauksessa tiedämme enemmän. Ainakin sen teaserin täytyy olla jo lähellä. Sen sijaan tämän projektin making of -osastolta en odota suuria. Saa todellakin nähdä, millaisia haastatteluja tämän elokuvan tiimoilta annetaan. Varsinaisia Making of -teoksiahan ei ole julkaistu uuden trilogian episodeistakaan.

The Last Jedin esikuvaelokuvat: sotaa, smokkeja ja samuraimiekkoja

The Last Jedin tuotannon alkajaisiksi heinäkuussa 2014 kirjoittaja-ohjaaja Rian Johnson näytti Lucasfilmin väelle seitsemän elokuvaa. Ne olivat:

  • Gunga Din (George Stevens, USA, 1939)
  • Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943)
  • Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949)
  • Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955)
  • Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957)
  • Älä odota kirjettä / Neotpravlennoe pismo (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960)
  • Three Outlaw Samurai / Sanbiki no samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964)

Miksi? Ja kannattaako ne katsoa?

Rian Johnsonin todellisten tavoitteiden osalta kiitän Uproxx-sivua, joka kysyi aiheesta ohjaajalta itseltään ensi-illan jälkeen. Loistava Force Material -podcast puolestaan teki jaksot näistä kaikista elokuvista jo ennen The Last Jediä ja vielä summausjakson ensi-illan jälkeen. Käsittelen teokset seuraavassa ikäjärjestyksessä.

gungadin

Gunga Din (George Stevens, USA, 1939) on 1800-luvun lopun brittiläiseen Intiaan sijoittuva seikkailuelokuva ajalta, jolloin sota sai vielä olla hauskaa. Tuoreemmista elokuvista sen vaikutus näkyy erityisesti Indiana Jones -sarjassa ja erityisesti Tuomion temppelissä, joka on melkein uusintaversio tästä Cary Grantin tähdittämästä aikansa toimintakomediasta: Kali-jumalaan uskova kuoleman kultin temppeli on tosiaan tässäkin. Ja etteipähän elokuvan nimi olisi innoittanut George Lucasia myös erästä Star Wars -rotua luodessa 1990-luvun lopussa… Gunga Din on kuitenkin myös voimakkaasti vanhentunut ja kiusallisen rasistinen hupailu, jossa valkoinen mies hallitsee siirtomaitaan vielä täysin kyseenalaistamatta. Minulle elokuva oli varsin tuskaista katsottavaa sekä näistä oheissyistä että myös elokuvallisen heppoutensa vuoksi.

Johnson näytti tämän listansa vanhimman elokuvan Lucasfilmin katselukierroksellaan osin välipalana: monet muut esityssarjan elokuvat olivat paljon painavampaa katsottavaa. Mukana oli kuitenkin myös vastaava sävytavoite: ”Elokuvan hupi ja toveruus tuovat mieleeni Luken, Leian ja Hanin Kuolemantähdellä”, Johnson sanoi Uproxxille. ”Se on tärkeä osa Star Wars -elokuvia”, hän muistutti. Gunga Dinin kevytmielinen vitsailu tosiaan tapahtuu periaatteessa keskellä sotaa – aivan kuten Star Wars -sarjassa tapana on. Johnson halusi Gunga Dinin avulla muistuttaa, että huumoria, ja nimenomaan tällaista toverillisen kuittailun huumoria, ei saa unohtaa The Last Jedistäkään.

sahara.jpg

Sahara (Zoltan Korda, USA, 1943) on näistä elokuvista ainoa, jota en ole itse nähnyt. Humphrey Bogart esittää siinä toisen maailmansodan panssarivaunukomentajaa Libyassa – sodassa, joka siis oli elokuvan tekohetkellä täydessä käynnissä. Mikään realistinen sotakuvaus se ei ole.

Uproxxille antamansa haastattelun mukaan Johnson näytti Saharan, koska se on vahva kuvaus eristyksissä ja pakosalla olevista sankareista. Tällainen asetelma oli esityssarjan aikaan päätymässä tärkeäksi osaksi hänen The Last Jedi -käsikirjoitustaan. Force Material -podcastin mukaan tämä on itse asiassa vielä vaatimaton luonnehdinta: sen mukaan Sahara on pohjimmiltaan elokuva, jossa sankarit yrittävät paeta sotakoneilla pahiksia, jotka tulevat perässä toisilla sotakoneilla. Näkemättä en voi vahvistaa kuin että juu-u, jotain tällaista näin kyllä The Last Jedissäkin.

Twelve-OClock-High

Ilmojen kotkat / Twelve O’Clock High (Henry King, USA, 1949) on sekin toisen maailmansodan sotaelokuva ja ansaitusti klassikko. Se kertoo pommikonelaivueen miehistä tukikohdassaan Britanniassa ja tehtävillään miehitetyn Ranskan ja Saksan yllä. Kuten valmistumisajankohdasta arvata saattaa, elokuva on hyvin miehinen eikä missään nimessä pasifistinen. Toisaalta elokuvassa on huomattava psykologinen ote, ja se keskittyi erityisesti sotilaiden välisiin suhteisiin kireässä tilanteessa. Lentokohtauksissa käytettiin osin aitoja sotakuvia. Elokuva on myös silmiinpistävän musiikiton, mikä korostaa hahmojen välisiä jännitteitä. Twelve O’Clock High kestää suorastaan erinomaisesti katsomisen tänäkin päivänä.

Twelve O’Clock High on näistä elokuvista se, jonka Johnson ilmoitti olleen esityssarjan tärkein innoituksen lähde, kun heitti näiden elokuvien nimet täkyinä Star Wars Celebrationissa Lontoossa pari vuotta sitten. Itse arvelin elokuvaa sen jälkeen katsoessani, että teoksen merkitys liittyisi nimenomaan sotilasjohtamisen ja sotatoveruuden käsittelyyn, koska minun silmiini teos tapahtui lähes kokonaan lentotukikohdassa. Olinkin hieman pettynyt, kun Johnson myöhemmin paljasti tarkoittaneensa vain pommituskohtauksia. ”Star Warsissa on paljon dogfight-ilmataisteluja, muttei pommitustehtäviä, ohjaaja perusteli myös The Art of The Last Jedi -kirjassa. Mutta Uproxxin haastattelussa Johnson kyllä viittaa Twelve O’Clock Highn kohdalla nimenomaan upseerien ja alaisten välisiin henkilökohtaisiin suhteisiin, joiden vuoksi esityslistalla oli myös toinen klassikko Kwai-joen silta, joten eiköhän kyse ollut molemmista puolista. The Last Jedin vastarinnan aluksissa tapahtuvissa osissa ja erityisesti Poe Dameronin hahmon kaaressa on paljon juuri tätä sotataidon psykologiaa.

tocatchathief.png

Varkaiden paratiisi / To Catch a Thief (Alfred Hitchcock, USA, 1955) on Johnsonin esittämistä elokuvista tutuimpia. Mestari Hitchin romanttisimpiin (ja vähiten trillerimäisiin) töihin kuuluva klassikko tekee Cary Grantista (hänestä taas!) eläkkeelle jääneen herrasmiesvarkaan, joka jäljittää Rivieran glamourin keskellä hänenä esiintyvää uutta varasta. Naispääosassa loistaa aivan upea Grace Kelly, josta vuosi elokuvan jälkeen tuli Monacon ruhtinatar. (Elokuvassa on muuten myös kaahauskohtaus Monacon rantateillä, joilla kyseisessä kohtauksessa autoa ajava Kelly kohtasi todellisuudessa kuolemansa 27 vuotta myöhemmin.)

Varkaiden paratiisi on näistä elokuvista myös se, jonka yhteys The Last Jediin on kaikkein ilmeisin. Canto Bightin kasino on nimenomaan ”To Catch a Thief kohtaa Star Warsin” – siis aivan kirjoittaja-ohjaajan ääneen lausumaa tehtäväkäskyä myöten. Siksi on ehkä hieman yllättävää, että Varkaiden paratiisissa on vain yksi varsinainen kasinokohtaus. Siinä on kuitenkin myös ökyrikkaiden naamiaiskohtaus, ja muutenkin koko elokuva kyllä huokuu juuri sellaista glamouria, mitä Johnson selvästi Canto Bight -osuuteen haki. Lisäksi klassikossa on kuuluisia kohtauksia rakennusten katoilla, ja Lucasfilmin elokuvaesitysten hetkellä sellainen oli vielä matkalla Johnsonin käsikirjoitukseenkin. Sitä paitsi Grace Kellyn asuissakin on esimerkiksi uimarannalla varsinaista kaukaisen galaksin tunnelmaa.

(Hauskaa muuten, kuinka nämä vaikutteet kulkevat ympyrää: Gunga Din oli esikuva Tuomion temppelille, ja Tuomion temppelin yökerhossa tapahtuva alkukohtaus taas oli aivan varmasti yksi Canto Bight -osion esikuvista sekin!)

the-bridge-on-the-river-kwai.jpg

Kwai-joen silta / The Bridge on the River Kwai (David Lean, USA, 1957), toinen Johnsonin esittämistä elokuvista vanha tuttu, ja Alec Guinnessin toinen ikimuistoinen roolityö. Seitsemän oscarin voittaja kertoo jälleen toisesta maailmansodasta, tällä kertaa Aasiassa. Kwai-joen silta ei kuitenkaan ole elokuva taisteluista, sillä sen päähenkilöt ovat japanilaisten sotavankeja. Vankeuden kuvauksesta elokuva kasvaa periaatteellisuuden ja inhimillisyyden ylistykseksi: kun Guinnessin näyttelemä brittiupseeri kieltäytyy tulemasta kohdelluksi rivisotavangin tavoin, hän ei elokuvan mukaan tee sitä toivoakseen itselleen erityiskohtelua, vaan ylläpitääkseen rahtusta sivistyksestä ja säännöistä, joilla pitäisi olla väliä sodassakin. Kun hänelle ja muille upseereille lopulta suodaan heidän arvonsa mukaiset olosuhteet, he tarttuvat pakkotyöhön tosissaan, ja rakentavat japanilaisille paremman sillan kuin pelkällä pakolla oli syntymässä. Twelve O’Clock High’n tavoin kyse on siis sotilaiden (miesten) välisistä suhteista vaikeissa oloissa – mutta tällä kertaa mukana on upseerin ja hänen alaisensa lisäksi vangin ja hänen vartijansa välinen kireä suhde.

Rian Johnson esitti tämän klassikon Lucasfilmin väelle kuitenkin kiinnittääkseen huomiota sen harvemmin muistettuun osaan, jonka itsekin olin unohtanut: Kwai-joen sillassa on vankitarinan ohessa keikkaleffan sivujuoni. Vankileiriltä pakeneva William Holdenin näyttelemä jenkkisotilas palaa kommandoryhmineen räjäyttämään muiden vankien vaivalla rakentaman sillan. Johnsonin mukaan tehtävää suorittavien sotilaiden sekä Guinnessin näyttelemän vangiksi jääneen upseerin henkilökohtaiset suhteet heijastuivat The Last Jedissä erityisesti Poe Dameronin ja vara-amiraali Holdon väliseen suhteeseen. Minun on hieman vaikea nähdä juuri tätä yhteyttä – helpommin tosiaan näen vaikka Ilmojen kotkien vaikutuksen samaan Star Wars -parivaljakkoon. Samoin en ole lainkaan varma, onko Kwai-joen silta paras esimerkki sotatehtävästä, jollaista Finn ja Rosekin toki The Last Jedissä suorittavat. Mutta se tulee toki selväksi, että Johnsonin Lucasfilmin väelle esittämissä siis toistuvat sotilaiden väliset suhteet vaikeissa tilanteissa.

Itse kuvittelin Kwai-joen siltaa viime vuonna uusintakatsoessani, että sitä olisi katsottu Lucasfilmillä elokuvan kuuluisamman osan eli Guinnessin hahmon ja hänen vastustajansa, vankileirin japanilaiskomentaja Saiton välisen suhteen vuoksi. Julma Saito paljastuu nimittäin elokuvan edetessä myös ihmiseksi pahuutensa alla, ja arvasin vastaavaa käsiteltävän myös uudessa Star Wars -trilogiassa Kylo Renin kautta. Onpa Kwai-joen sillassa mukana kysymyksenasettelua siitäkin, mikä lopulta on vanhentuvan sotilaan perintö – mitä varmasti on kysynyt itseltään myös Rianin kirjoittama Luke Skywalker. Mutta tällaisista vaikutteista Johnson ei siis ainakaan Uproxxin jutussa puhu.

letterneversent.jpg

Älä odota kirjettä (Mihail Kalatozov, Neuvostoliitto, 1960) oli näistä elokuvista itselleni ehdottomasti vaikuttavin kokemus. Neuvostoliittolainen elokuva (jonka nimi englanniksi on Letter Never Sent) kuvaa neljää geologia luonnon armoilla Siperian erämaassa. Mukana on myös klassinen kolmiodraama – onhan yksi geologeista nainen – mutta elokuva ei sorru esittämään ketään henkilöistään pahana. Pahuuden ja hyvyyden tuolla puolen oleva vastustaja on sen sijaan armoton luonto, jonka vietävänä itse elokuvakin tuntuu välillä olevan. Teoksessa on esimerkiksi pitkiä käsivarakameralla kuvattuja kamera-ajoja tuulen tuiverruksen, tulen tai savun keskellä. Jo ennen metsäpalojen syttymistä kuvien rajamailla vaanivat impressionistiset liekit, jotka luovat geologiparoista varjokuvia. Tuoreemmista elokuvista tälle mestariteokselle voisi olla sukua vaikkapa The Revenant – ilman sen väkivaltaisuutta, kuitenkin.

Älä odota kirjettä on Johnsonin seitsikosta epäilemättä kauimpana The Last Jedistä. Erityisesti juonen tasolla siitä on todella vaikea löytää yhteyksiä joulukuun Star Wars -elokuvaan: voin kyllä kuvitella SW-elokuvan, jossa oltaisiin ansassa jollakin planeetalla, mutta ei The Last Jedi sellainen ollut. Katsoessani tämän viime vuonna ajattelin The Last Jedin asettavan sankarinsa jossain vaiheessa juuri näin epätoivoiseen tilanteeseen tai vaihtoehtoisesti Johnsonin hakeneen elokuvasta visuaalista tyyliä johonkin yksittäiseen kohtaukseen. Vastaus on kuitenkin toisenlainen, ja ovelampi kuin odotinkaan. ”Katsoessa tätä elokuvaa tuntuu ihmeelliseltä, että näyttelijät selviytyivät kuvauksista elävänä”, Johnson sanoi Uproxxille. Älä odota kirjettä oli siis Johnsonille ääriesimerkki elokuvasta, joka tuntuu todelta. ”Erityisesti elokuvassa, jossa on vaara, että greenscreen -osat erottuvat näyttelijöistä, oli tärkeää palata siihen ideaan, että Star Warsin on tunnuttava todelta”, Johnson sanoo, kun hieman suoristan lainausta suomentaessani. Aivan oikein – Älä odota kirjettä on ehkä niin kaukana prequeleista kuin mikään saman taiteenlajin sisällä voi olla.

three-outlaw-samurai.jpg

Sarjan tuorein elokuva Three Outlaw Samurai (Hideo Gosha, Japani, 1964) on mustavalkoinen samuraielokuva, jota ei ilmeisesti ole koskaan levitetty Suomessa tai esitetty meikäläisessä televisiossa. Se ei ole tyyliltään kovinkaan kaukana lajin tunnetuimman mestarin Akira Kurosawan klassisista samuraielokuvista. Toisin sanoen tämänkin elokuvan samurait ovat kyynikkoja, mutta aina kunniallisia, ja aina valmiita asettumaan pienten ihmisten puolelle kunniattomia pahoja vastaan. Luonnollisesti elokuva sisältää sekä perinteistä samuraimiekkailua että epätoivoisia pelastusyrityksiä – kaikki tuttuja jedimytologian ja Star Wars -elokuvien aineksia, siis. Kolmen maattoman samurain tarina on tosin synkempi ja pessimistisempi kuin monet Kurosawat, ja ansaitsee varmasti siksikin huomiota ainakin Kurosawaan tykästyneiltä.

Johnsonin esityssarjaan elokuva valikoitui ohjaajan mukaan juuri siksi, että Kurosawan samuraielokuvat olisivat olleet katsojille liian tuttuja. Se ei siis edustanut välttämättä kovin erityistä omaa elokuvallista esikuvallisuutta. Yhdellä samuraielokuvalla oli kuitenkin paikkansa viimeisestä jedistä kertovan elokuvan valmisteluvaiheessa, sillä samuraifilosofia ja -taistelutavat ovat aina olleet tärkeä osa jedien ja Star Wars -elokuvien perustaa (onhan sarjan originaalileffa myös juoneltaan enemmän kuin vähän velkaa Kurosawan Kätketylle linnakkeelle). The Last Jedin miekkakohtaukset (joissa yksikään valomiekka ei särähdä vasten toista valomiekkaa!) toteutuivat lopulta ehkä koko SW-historian samuraihenkisimpinä.

Uproxxille Johnson kuitenkin tunnusti Three Outlaw Samuraista vielä suoremmankin vaikutteen: elokuvassa on vastahakoinen ja laiskanpuoleinen samurainkutale, joka värvätään apuun vankilasta hyvin samaan tapaan kuin ”DJ” hänen elokuvassaan. Sikäli kuin olen ymmärtänyt The Last Jedin käsikirjoitushistoriaa, DJ:n hahmoa ei ollut vielä olemassa näiden elokuvaesitysten hetkellä, joten ehkäpä tunnetumpien samuraifilmien sijaan näytettäväksi valittu Three Outlaw Samurai antoi vasta esityksen myötä Johnsonille enemmän ideoita kuin oli tarkoituskaan?

tlj-crait-luke

Kaikkiaan Rian Johnsonin seitsemän elokuvan esityssarja oli minusta kiehtova juttu. Monet ohjaajat tapaavat esittää työryhmiensä ydinporukalle esikuvaelokuvia tuotannon aikana, mutta harvemmin näistä esityksistä kuullaan ulospäin. Johnsonin perusteet valinnoilleen olivat sitä paitsi kiehtovan monipuoliset: mukana oli teoksia, joista on katsottu mallia joidenkin kohtausten visuaalisuuteen (esim. To Catch a Thief) tai jopa juonenkäänteisiin (Three Outlaw Samurai), mutta myös elokuvia, jotka eivät missään vaiheessa olleet johtamassa suoraan mihinkään The Last Jedissä, mutta joiden esittämisellä ohjaaja halusi saada tiiminsä ajattelemaan jotain tiettyä elokuvaansa haluamaa sävyä (Gunga Din ja Älä odota kirjettä).

Oli myös hauska kuulla tämä elokuvien nimikelista jo Lontoon Celebrationissa kesällä 2016, niin paljon ennen kuin The Last Jedistä muuten kerrottiin mitään, ja arvuutella näitä elokuvia viime vuonna katsoessa, mihin ne voisivat The Last Jedissä liittyä. Vastaavaa olisi hauska kuulla vaikka kaikista odottamistaan elokuvista, mutta se on toki liikaa pyydetty.

Ja niin, kannattaako ne siis katsoa? Luulen antaneeni jo olennaiset vastaukset, mutta jos nyt vielä haluatte tiivistyksen… Joukossa on toki klassikoita, joiden katsomista ei tarvinne erikseen suositellakaan, mutta unohdetummista sekä Älä odota kirjettä että Three Outlaw Samurai ovat todella kovatasoisia elokuvia. The Last Jedi -vaikutteista kiinnostuneen katsojan kannattaa kuitenkin ensimmäisenä etsiä käsiinsä Twelve O’Clock High, koska ohjaaja itsekin korosti sen merkityksellisyyttä esikuvana, ja koska sen esikuvallisuus on samuraitaisteluja tai smokkijuhlia hienovaraisempaa.

Mitä The Last Jedistä putosi pois

Making of -postauksen jälkeen deleted scenes -postaus. Vuosi sitten tätä vastaavassa merkinnässä haikailin Rogue Onen kokonaan toisenlaisen lopputaistelun ja trailereissa esiintyneen toisenlaisen Jynin perään. The Force Awakensistakin jäi yli monta trailereissa nähtyä palaa, kuten se, että Maz Kanata olisi seurannut sankarien mukana vastarinnan tukikohtaan. The Last Jedi taas oli, kuten edellisessä merkinnässä todistelin, hyvin toisenlainen tuotanto, jossa jo elokuvan ensimmäinen tarinaluonnos oli perustaltaan hyvin sama, joka lopulta filmattiinkin. The Last Jedi myös valmistui niin hyvissä ajoin, että ehkä siksikin mainospätkiin ei tällä kertaa lipsahdellut kasoittain jo poistettuja kohtauksia.

Mutta se ei tarkoita, etteikö leikkauspöydälle olisi jäänyt jotain kiinnostavaakin. Olihan Rian Johnsonin ensimmäinen leikkausversio tiettävästi yli kolmetuntinen, ja lopullinen elokuva kaksi ja puoli. Bluraylle on luvattu noin 20 minuuttia poistettuja kohtauksia. Näitä poistettuja kohtauksia on tarkimmin raportoinut Slashfilm tässä artikkelissa.

tlj-rey-running-beach

Isoin palanen, joka The Last Jedistä pudotettiin kokonaan yli, kuvattiin Irlannissa. Siihen liittyvät kuvat rannalla juoksevasta Reystä (Daisy Ridley) olivat myös merkittävin markkinoinnissa käytetty väläys pois jääneestä kohtauksesta – ei, ei siis mitään sen tasoista kuin TIE Fighterin kohtaava Jyn Rogue Onessa. Puuttuvassa Ahch-To-kohtauksessa oli kyse talkkarien rantabileistä. Vitsi on siinä, että Luke (Mark Hamill) antaa ymmärtää rannalle saapuvan murhanhimoisen rosvojoukon, mutta että heitä ei kannata auttaa, koska se järkyttäisi planeetan omaa tasapainoa. Rey ei moista hyväksy, vaan säntää caretakerien kylään heitä auttamaan. Oikeasti kylässä vietetään vain iloisia pirskeitä, ja Chewbaccakin on mukana ilonpidossa.

Kyse oli siis pohjimmiltaan nimenomaan vitsistä, tai ehkä Luken kujeilusta. En ainakaan näillä tiedoilla ymmärrä, mitä Luke olisi halunnut näin koijaten Reylle opettaa – enkä siksi usko, että tämä olisi ollut Reyn ”kolmas oppitunti”, joka Lukelta jää elokuvassa antamatta. Näin kuvattuna kohtaus tuntuu sen sijaan minusta typerältä ja ehdottomasti Luken luonteen vastaiselta (jota syytöstä on TLJ:n jälkeen kuultu toisista kohtauksista paljon pienemmin perustein). Voi silti hyvin olla, ettei kohtausta vain ole raportoitu oikein. Todennäköisesti näemme blurayn ekstroissa, millainen se olisi oikeasti ollut. Oletan tämän olevan joidenkin minuuttien mittainen kokonainen kohtaus, ei mikään pieni klippi. Kohtaus nimittäin tosiaan kuvattiin, ja siihen tarvittiin aivan oma lavasteensa ja kasa uusia caretaker-maskeja.

tlj-concept-art-finn-rose-disguise

Toinen osio, mistä riittää eri pituisia pätkiä ekstroihin: Finnin (John Boyega) ja Rosen (Kelly Marie Tran) seikkailu. Sekä kasinoplaneetalla että First Orderin aluksella kuvattuja osia pudotettiin leikkausvaiheessa pois elokuvan jouhevoittamiseksi. Kasinolla pyörittiin enemmän ja fathiereilla melskattiin muun muassa jonkinlaisessa turkkilaisessa saunassa. First Orderin aluksella sankarit kulkivat naamioituneena First Orderin sotilaiden oleskelutilojen läpi. Nämä ovat kaikki kiinnostavia nähdä, mutta oli varmasti hyvä, että ne elokuvasta pudotettiin. Finnin ja Rosen osio oli nykyiselläänkin pitkitetyimmän tuntuinen osa elokuvaa.

Eräs kohtaus on mainittava erikseen: kuuluisa kuninkaallinen cameo-kohtaus. Tiettävästi Britannian prinssit William ja Harry esiintyivät stormtroopereina hississä kuvatussa kohtauksessa. Joidenkin lähteiden mukaan Tom Hardy olisi ollut mukana samassa kohtauksessa, ja edelleen joidenkin lähteiden mukaan kohtauksessa Hardyn hahmo tunnistaisi FN-2187:n eli Finnin, muttei tietäisi tämän loikanneen, vaan tervehtisi tätä iloisesti. Joka tapauksessa hissikohtaus puuttuu, eikä ole selvää, oliko se kytköksissä mahdolliseen Hardy-kohtaukseen tai oliko se elokuvassa ennen Finnin ja Rosen kiinnijäämistä vai sen jälkeen. Bluraylle nämäkin todennäköisesti päätyvät, koska niihin liittyvät näin hauskat, jopa kuninkaalliset taustatarinat.

phasma-the-last-jedi

Mielenkiintoinen on myös Slashfilmin jutun kuvaus puuttuvasta Phasma-kohtauksesta, jolla ei olisi ollut mitään tekemistä pääjuonen kanssa, mutta joka olisi ehdottomasti antanut Phasman ystäville heidän toivomansa huippuhetken. Siinä Finn olisi syyttänyt taistelussa kapteeni Phasmaa (Gwendoline Christie) pelkurimaiseksi Starkiller-tukikohdan suojien laskijaksi, jolloin Phasma olisi kylmäverisesti tappanut kaikki syytöksen kuulleet stormtrooperit. Sopii ainakin hahmosta Phasma-romaanissa ja -sarjakuvassa viime syksynä annettuun kuvaan (niiden mukaan arvon kapteenimme ei todellakaan ole mikään ideologinen kiiltohaarniska). Tästä kohtauksesta voisi joka tapauksessa olla erään tv-spotin Finnin repliikki ”I was raised to fight. For the first time I have something to fight for.”, jota emme muistaakseni kuule elokuvassa.

amilyn-holdo-the-last-jedi

Epävarmemmista huhuista sen verran, että Making Star Wars -nettisivun mukaan vara-amiraali Holdo (Laura Dern) olisi tullut mukaan The Last Jedin epäonniselle pakomatkalle vahingoittuneella aluksella, siis sen sijaan että hän ikään kuin vain on paikalla siinä vaiheessa kun Leia loukkaantuu. Saman nettisivun ylläpitäjät ovat kuulleet myös huhun, että Artoo olisi näyttänyt Lukelle Leia-videoklipin lisäksi pätkän Anakinista ja Padmesta. En tiedä, onko näitä kuvattu, ja etenkin jälkimmäinen huhu tuntuu enemmän prequel-puolustajien toiveajattelulta. Edellinenkin voi hyvin olla vain taustatarina, jota ei koskaan tarkoitettukaan itse elokuvaan.

Art of the Last Jedi -kirjassa esiintyvät kasino-kohtaukset, joissa mestarikoodinmurtaja esiintyy oikeana hahmona, jäivät käsittääkseni täysin luonnostelun puolelle. Tulkintani mukaan käsiksen aiemmassa versiossa sankarit tosiaan tapasivat mestarin, sotkeutuivat tämän keikkaan, kiipeilivät hänen kanssaan kasinon katoilla ja päätyivät sitten putkaan. Ilmeisesti he kuitenkin saivat mestarimurtajalta koodinpätkän tai jonkin välineen, koska aiemmassa versiossa Rose ja Finn tämän jälkeen pääsivät First Orderin alukselle ilman koodiseppää. Tätä versiota ei käsittääkseni kuvattu, vaan sen syrjäytti DJ-hahmon juonikuvio jo käsisvaiheessa, joten siitä ei liene olemassa poistettuja kohtauksiakaan.

Silmiinpistävää on, että missään ei näy vilaustakaan Snokeen, Kyloon, Huxiin tai ylipäätään siis pahisten puoleen liittyvistä poistetuista kohtauksista. Tällä tiedolla oletankin, että niitä ei kerrassaan ole.

Näin syntyi The Last Jedi

Olen jo perinteikkäästi kirjoittanut tällaisen summauskirjoituksen sen jälkeen, kun uuden Star Wars -elokuvan kehitysvaiheista on paljastunut tarpeeksi.

Toki tämä kirjoitus eroaa The Force Awakensin ja Rogue Onen vastaavista kuten eroavat elokuvien kehitysvaiheetkin: vaikka toisin voisi lopputulosten fanivastaanotosta veikata, The Last Jedin synty oli paljon, paljon kivuttomampi prosessi kuin kummankaan noista kahdesta. Siinä missä sekä TFA että R1 vaihtoivat käsikirjoittajia ja muuttuivat matkan varrella moneen kertaan, TLJ:n ensimmäisenkin käsisluonnoksen kerrotaan olleen jo hyvin lähellä Rian Johnsonin ohjaamaa valmista elokuvaa. Toisaalta, jos tämä blogikirjoitus näin kärsiikin tietystä yllätyksettömyydestä, niin ainakin sillä pääsen edellisiä vuosia parempaan tarkkuuteen.

Toki ero on siinäkin, että sekä The Force Awakens että Rogue One piti mielikuvitella täysin tyhjältä pöydältä. The Last Jedi on jatko-osa, jonka päähenkilöt ja lähtötilanne olivat jo olemassa ennen kuin Johnson edes aloitti työnsä. Siten on ilmiselvää, että tällä kertaa ei esimerkiksi tarvinnut pohtia pitkään, kuka olisi filmin pääpahis ja miltä hän näyttäisi.

Mutta näin se siis kävi.

Rey erilaisessa jeditemppelissä, luonnoskuva.

Varhainen versio jeditemppelistä. Tämä, muut luonnoskuvat ja osa tämän artikkelin tiedoistakin ovat kirjasta The Art of The Last Jedi.

Tammikuu 2013. Luke Skywalker oli maanpaossa kaukaisessa jeditemppelissä jo ennen kuin JJ Abramsia oli valittu The Force Awakensin ohjaajaksi. Tämä keskeinen idea oli mukana George Lucasin omissa jatko-osatrilogian luonnoksissa, jotka periaatteessa kyllä hylättiin, mutta jotka tarinankehittelyn evoluution ansiosta sittenkin piileskelevät jossakin uuden trilogian taustalla (Lucasin ideoihin kuului esimerkiksi sekin, että episodi VII olisi ”nuoren naisjedin origin-tarina”). Lucasin ajatuksissa Luke olisi kuitenkin houkuteltu palaamaan jo episodi VII:n aikana, mutta tuon elokuvan käsikirjoittamisen aikana Luke päätyikin käytännössä elokuvan ulkopuolelle. ”Luke Skywalker ottaa elokuvan haltuunsa aina siihen ilmaantuessaan”, valitti The Force Awakensin ensimmäinen käsikirjoittaja Michael Arndt.

Maaliskuu 2014. The Force Awakensin kuvauksetkaan eivät ole vielä alkaneet, kun episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajaksi valitaan Rian JohnsonLooperin ohjannut lupaus. Asiaa ei julkisteta virallisesti vielä pitkään aikaan, mutta se kerrotaan alkukesästä niin varmana tietona niin luotettavissa Hollywood-uutislähteissä, että minäkin kirjoitan asiasta tässä blogissa juhannuksen aikaan. Olen innoissani, sillä Johnson tuntuu minusta juuri oikeanlaiselta yhdistelmältä tuoreutta ja luotettavia näyttöjä.

tlj-concept-art-mirror-cave

Rian Johnson lähestyy käsikirjoitusta hahmojen, ei niinkään juonen kautta. Tämä luonnos selitetään Art-kirjassa liittyväksi peililuolaan, mutta se voisi liittyä myös Reyn ja Kylon keskusteluihin.

Kevät-kesä 2014. Johnsonille ja hänen tuottajaparilleen Ram Bergmanille paljastuu, että Lucasfilm ei aio käskyttää heille juonikuvioita. Päinvastoin, Johnson saa odottamattomankin vapaat kädet jatkaa episodi VII:n tarinaa, ensimmäisenä ohjenuoranaan siis vain The Force Awakensin käsikirjoitus. Tässä vaiheessa kukaan ei vielä tiedä, miten TFA ja sen uudet hahmot, joista yleisölle ei ole vielä paljastettu kuvauksen tai kuvan vilaustakaan, otetaan aikanaan vastaan. Johnson kirjoittaa paperille heidän nimensä, ja alkaa miettiä, mihin Reyn, Finnin, Poen, Luken ja Kylon tarinoiden pitäisi kulkea. Varhaisimpia The Last Jediin päätyviä ideoita ovat esimerkiksi kohtaus ”peililuolassa” ja toisen maailmansodan pommikoneiden Star Wars -versiot. Johnson käyttää myös tilaisuudet keskustella juonesta The Force Awakensin tuotantosuunnittelijan Rick Carterin, Lucasfilmin Star Wars -kaanonia ohjaavan tarinaryhmän ja myöhemmin myös Abramsin kanssa.

Kesä 2014. The Force Awakensin kuvausten aikana Johnson pyytää Abramsilta episodiin VII kaksi muutosta. Toinen on, että Johnson haluaa Reyn mukaan Ahch-Tolle Luken vanhan droidin R2-D2:n, kun Abrams oli viedä sinne uuden BB-8:n. Toinen muutos liittyy Lukeen aivan elokuvan lopussa, eikä sitä ole paljastettu missään. Veikkaukseni on, että Abramsin tarkoitus oli lopettaa elokuva kuvaan, jossa Luke ottaisi Reyn tarjoaman valomiekan käteensä.

tlj-concept-art-casino-scene

”Montecarlomainen” kasino on The Last Jedin käsiksen isoin joukkokohtaus.

Elokuu 2014. Vain parin kuukauden tiivis työskentely muutaman kuukauden kypsyttelyn jälkeen, ja Johnsonin tarina saavuttaa monilta perustavilta osiltaan jo sen muodon, joka lopulta kuvataankin. Lucasfilmillä ollaan syystäkin vaikuttuneita. Suoraviivaisuudessa on suuria etuja: Kun TFA:ta käsikirjoitettiin vielä lavasteiden rakentamisen aikana, on TLJ:n tarina siis suurelta osin kasassa jo ennen TFA:n pääkuvausten päättymistä. Episodi VIII:n tuotanto voidaan näin ollen suunnitella käsislähtöisesti. Kun edeltäjään visioitiin ennen käsikirjoitusta hartaudella muun muassa ”eksoottista kaupunkia”, joka lopulta supistui pelkäksi Maz Kanatan linnaksi, nyt Johnson linjaa esimerkiksi haluavansa ”avaruuden Monte Carlon”, joten juuri sellaista lähdetään suunnittelemaan (ja joihin suunnitelmiin kierrätetään siivu eksoottista kaupunkiakin). Toki kuitenkin on niin, ettei Johnsonilla sentään näin nopeasti ole oikeaa käsikirjoitusta. Esimerkiksi ensimmäisissä tarinaversioissa avaruuden Monte Carlon reissulle lähtevät Finn ja Poe, mutta hahmot ovat keskenään liian yksimielisiä, joten Johnson päätyy myöhemmin luomaan Finnin pariksi uuden Rose-hahmon.

Lokakuu 2014. Tuotantosuunnittelija Rick Heinrichs aloittaa The Last Jedin parissa. Hän ei ole aiemmin työskennellyt Star Wars -elokuvissa: TLJ:n tuotannon on kestettävä se, että The Force Awakens ja Rogue One työllistävät koko ajan samaan aikaan Lucasfilmin väkeä. Samat tekijät eivät kerrassaan edes voi ehtiä kaikkiin kolmeen elokuvaan. Heinrichsille tilanne on kuitenkin luksusta: hän ei ole koskaan työskennellyt yhden elokuvan parissa näin kauan.

Maaliskuu 2015. Johnsonin ensimmäinen varsinainen käsikirjoitusversio valmistuu ja Johnson julkistetaan virallisestikin elokuvan ohjaajaksi. Muutoksia toki tehdään tämän jälkeenkin: tarinasta esimerkiksi puuttuu tässä vaiheessa vielä sitoutumattomuutta saarnaava hakkeri ”DJ”. Mestarikoodinmurtaja, jota Canto Bightin kasinolta etsitään, ei tässä vaiheessa ole vielä pelkkä vitsi, vaan oikea hahmo, jonka kanssa Rose ja Finn kiipeilevät kasinon katoilla ennen putkaan joutumistaan. Käsikirjoituksella on kuitenkin jo otsikko, joka pysyy: The Last Jedi, viimeinen jedi. Fanit arvuuttelevat merkitystä myöhemmin, mutta käsiksen kirjoittajalle se on selvä: onhan Lukea kutsuttu viimeiseksi jediksi jo The Force Awakensin käsikirjoituksessa.

Syyskuu 2015. The Last Jediä kuvataan ensimmäisen kerran – kolmen päivän ajan. On tullut selväksi, että episodi VIII:n Ahch-To-kuvauksia ei voida toteuttaa Skellig Michaelin herkällä saarella, joten saarella käväistään nyt tallentamassa Luken ja Reyn ensikohtaamisen loppu, ottoja historiallisilla portailla sekä tarvittavia ilmakuvia ja otoksia ”Voima-montaasin” luontokuviksi. Käynti Skelligillä poikii elokuvan pirteimmät oheistuotteet, sillä saarella oikeasti asustavat lunnit päätyvät elokuvaan porgeina. Huhupuolella puhutaan samaan aikaan Han Solon tyttären näyttelijän etsinnästä, mutta tämä toisaalta on yksi villeimpiä The Last Jedi -huhuja, joten kovin villiksi ne eivät koskaan pääse.

Joulukuu 2015. Johnson saa kolmannen The Last Jedi -käsikirjoituksensa valmiiksi vajaata viikkoa ennen The Force Awakensin ensi-iltaa. Disneyn toimitusjohtaja Bob Iger lueskelee sen lennolla episodi VII:n maailmanensi-illasta Yhdysvalloista sen Lontoon ensi-iltaan. Käsikirjoitus on rohkea: itse Mark Hamill ilmoittaa ohjaajalle vastustavansa hänen versiotaan Lukesta, sillä Hamillin mielestä Luke ei olisi koskaan antanut periksi.

tlj-concept-art-luke-rey-anger

Rian Johnsonin Luke Skywalker perustuu originaalitrilogiaan ja The Force Awakensiin. Monien muiden mielikuvat, Mark Hamillinkin, ovat toisenlaisia.

Tammikuu 2016. The Last Jedin ensi-ilta siirretään toukokuulta 2017 joulukuulle, aivan kuten siirrettiin aiemmin The Force Awakensinkin ensi-ilta. Jälkikäteen ajatellen tuntuu hassulta, että tälle ongelmattomalle tuotannolle annettiin sen tarvitsema lisäaika, mutta todella pulassa ollut Solo pidettiin ohjaajavaihdoksista ja massiivisista uudelleenkuvauksista huolimatta myöhemmin paikallaan. Juuri ennen kuvauksia kirjoittaja-ohjaaja Johnson lisää tarinaan vielä yhden keskeisen (ja myöhemmin kiistellyn) elementin: kolme Rashomon-tyylistä flashbackia, jotka paljastavat aiempaa suoremmin, mikä lopulta ajoi Ben Solon Kylo Reniksi. Johnson muuttaa myös viime hetkellä Finnin saapumisen tarinaan: tähän asti Finn on ollut ampujana mukana vastarinnan pommikoneessa alun taistelussa, todistaen Rose Ticon siskon Paigen kuoleman.

Helmikuu 2016. The Last Jedin kuvaukset alkavat. Lucasfilm julkistaa jo tavan mukaan tässä vaiheessa uudet näyttelijät Benicio del Toron, Laura Dernin ja Kelly Marie Tranin, mutta ei heidän hahmojaan. Suurin osa kuvauspaikoista sijaitsee Lontoon studioissa: elokuvassa on 125 lavastettua tilaa, mikä on aivan poikkeuksellisen paljon, mutta vain harvat päänäyttelijät pääsevät The Last Jedin kuvauksissa ulkosalle. Edellisen episodin pyrkimystä tiettyyn aitouteen lavasteissa, tehosteissa ja maskeissa kuitenkin jatketaan. Esimerkiksi prequeleissa tietokoneistettu Yoda kuvataan tällä kertaa taas täysin nukella kuten 1970-luvulla ikään – mutta tällä kertaa Frank Ozin osallistuminen kuvauksiin on tehtävä salassa mahdollisimman monilta silmäpareilta.

dubrovnik1

Star Wars -galaksin kasinokaupunki lavastetaan Kroatian Dubrovnikissa vanhan kaupungin suosituille myymäläkaduille.

Maaliskuu 2016. Kroatian Dubrovnikissa, joka tunnetaan myös Game of Thronesin Kuninkaansatamana, kuvataan suuren huomion saattelemana kasinokaupunki Canto Bightin katuja ja taustoja toimintakohtauksille. Mukana on päänäyttelijöiden stuntteja muun muassa ratsastamassa fathiereilla ja kasoittain avaruusiltapukuihin puettuja, myös alieneiksi maskeerattuja ekstroja, muttei yhtään näyttelijää (ellei Warwick Davisia lasketa).

Huhtikuu 2016. Britannian prinssit vierailevat Pinewoodin studioilla, jolloin nettiin pelmahtaa uusien Star Wars -elokuvien suurin satsi laillisesti julkaistuja studiokuvia.

tlj-bts-rey-running.jpg

Daisy Ridley juoksee rannalla Irlannissa. Tämä kohtaus jää sittemmin leikkauspöydälle.

Toukokuu 2016. Kahden viikon Irlanti-kuvaukset ainakin viidessä eri kuvauspaikassa. Mukana ovat näyttelijöistä Hamill, Daisy Ridley, Joonas Suotamo ja jonkin aikaa myös Adam Driver, koska Reyn ja Kylon intiimit keskustelukohtaukset vaativat toisen osapuolen paikalle, vaikkei tätä kuvatakaan. Irlannin kuvaukset tapahtuvat sikäli avoimilla paikoilla, että fanipaparazzit saavat hajua esimerkiksi kohtauksesta, jossa Luke häärii kalliolle nousseen ”hirviön” ympärillä, ja jopa kalliosta, jonka päällä Luke istuu kohtauksessa, joka elokuvassa osoittautuu todella dramaattiseksi. Toisaalta fanit ovat yhtä lailla tietävinään Ahch-Ton joukkotaistelukohtauksesta ja planeetalle putoavasta avaruusaluksesta, jollaisia ei oikeasti kuvattukaan.

Heinäkuu 2016. Kuvaukset päättyvät. Viimeisenä tallennetaan Crait-kuvia Boliviassa Salar de Uyunin suolatasangoilla. Täälläkään ei ole mukana yhtään näyttelijää.

https://www.facebook.com/plugins/post.php?href=https%3A%2F%2Fwww.facebook.com%2FOfficialOscarIsaacPage%2Fposts%2F1330287570346205&width=500

Joulukuu 2016. Rogue One saa ajallaan ensi-iltansa. Suurempia vaikutuksia koko sarjalle on kuitenkin sillä, että Carrie Fisher saa sydänkohtauksen joulun alla ja kuolee muutama päivä myöhemmin. Koko Star Wars -perhe suree, ja Leian tulevaisuus uudessa trilogiassa jää auki. Fisherin osuus juuri The Last Jedistä on kuitenkin (repliikkien jälleenäänityksiä lukuun ottamatta) purkissa. Hänen roolisuorituksensa päädytään jättämään sellaisekseen.

Tammikuu 2017. Elokuvan alaotsikko The Last Jedi paljastetaan yleisölle. Minä lopetan blogipostaukseni mielestäni hauskaan vihjailuun Luken kuoleman mahdollisuudesta.

Huhtikuu 2017. Star Wars Celebration ja The Last Jedin teaser, joka päättyy Luken sanoihin ”Jedien on aika loppua”. Kuume nousee, ainakin omani.

Kesäkuu 2017. ILM:n puolesta elokuvan tehosteet valmistuvat. Samoihin aikoihin Star Wars nousee julkisuudessa kohuotsikoihin. Ei tosin tämä Star Wars, vaan seuraavan vuoden Solo-soololeffa, jonka ohjaajat saavat potkut kuvausten ollessa jo loppusuoralla. The Last Jedin maine ”ongelmattomana tuotantona” kasvaa, kasvattaen fanien odotuksia.

Heinäkuu 2017. Oikein hieno behind the scenes -video todistelee katsojille, että luvassa on jotain aivan muuta kuin Imperiumin vastaiskun remake. Vähistä sanoista huolimatta kuvista on mahdollista päätellä elokuvan juonesta jo paljon aivan oikein.

Syyskuu 2017. The Last Jedi on valmis – ellei nyt aivan etuajassa, niin hyvissä ajoin ainakin, sillä vertailun vuoksi The Force Awakens valmistui noin kuukautta ennen ensi-iltaa. Leikkausvaiheessa elokuvasta on karsittu etenkin Canto Bightin osuutta ja yksi iso Irlannissa kuvattu Ahch-To-kohtaus, mutta pohjimmiltaan elokuva on pysynyt kolmen ja puolen vuoden aikana hämmästyttävän tukevasti samoilla raiteilla. Syyskuussa myös suuri yleisö alkaa viimein tutustua elokuvan maailmaan oheistuotteiden saapuessa kauppoihin. Samoihin aikoihin Episodi IX:n kirjoittajat ja ohjaaja vaihdetaan. Monien yllätykseksi hommaan ei palkata Rian Johnsonia vaan edellisen episodin ohjannut, tiettävästi kertakeikalle Star Wars -elokuviin lupautunut JJ Abrams. Tämä yllätys saa kuitenkin selityksensä marraskuussa: Johnson on värvätty The Last Jedin tuotannon lopussa kehittelemään kokonaista aivan uutta Star Wars -elokuvien sarjaa, mikä kasvattaa entisestään käsitystä siitä, että Disney ja Lucasfilm todellakin uskovat The Last Jediin. Elokuvan tekijät lähtevät pressikierrokselle ilman keskeneräisyyden taakkaa harteillaan. The Last Jedi ei vielä aivan kuulu faneille, mutta pian senkin aika on – vaikka se aikanaan olisikin joillekin faneille vaikea pala nieltäväksi.