Kuninkaallisemme Carrie Fisher (1956-2016)

”To me she’s royalty”.

Episodi VII:n alussa kuullut sanat saivat minut ja monet muut nyökyttelemään. Carrie Fisher, ehkä enemmän kuin kukaan, oli meidän kuninkaallisemme. Internet ja iltapäivälehdet käyttävät sanaa ’legenda’ kovin kevyesti, mutta Carrie Fisher oli todella legenda jo eläessään.

Niinpä nyt, Fisherin sydämen annettua periksi viime perjantaina ja lopun koitettua tiistaiaamuna, ei ole liioiteltua sanoa koko Star Wars -perheen sydämen särkyneen. Kuten Lucasfilmin toimitusjohtaja Kathleen Kennedy sanoi lausunnossaan: on suorastaan vaikea ajatella maailmaa ilman häntä. (Puoli Hollywoodia tuntuu juuri nyt ajattelevan samoin.)

fisher

 

I don’t know who you are or where you came from, but from now on you’ll do as I tell you, okay?

Carrie Fisher oli esikuva miljoonille, jotka löysivät hänen esittämästään prinsessa Leia Organasta esikuvan, jollaiset aivan viime vuosia lukuunottamatta olivat elokuvissa harvassa: pippurisen ja toiminnallisen naissankarin. Hän oli – korkeintaan James Earl Jonesia lukuun ottamatta – paras tulkitsija George Lucasin konstikkaalle dialogille, ja siinä mielessä mahdollisesti originaalitrilogian paras näyttelijä. Hän oli näyttelijä, joka suuren yleisön silmissä jäi yhden roolin tähdenlennoksi, mutta joka loi nahkansa kulissien takana kirjailijana, kirjoittajana ja myös Hollywoodin salaisiin aseisiin luettavana script doctorina.

Fisher oli myös piinattu päihdeaddikti ja armoitettu humoristi. Myöhempinä vuosinaan hän törmäytti nämä puolet itsestään kirjoittaen kokemuksistaan paitsi fiktiota (romaani ja elokuva Terveisiä unelmien reunalta), myös niin terävää pilkkaa, että kaikki eivät uskaltaneet edes nauraa (yhden naisen show Wishful Drinking). Wikipediassa voisi olla linkki häneen sanan ’itseironia’ kohdalla.

Keskusteluohjelmissa ja coneissa vieraillessaan hänen esiintymisensä asettuivat erityisesti viime vuosina jonnekin stand up -komiikan ja rokkikeikan välimaastoon. Yhdessä Gary-koiransa kanssa Carrie Fisher otti haltuun yleisön, jonka edessä uskalsi esiintyä siitä täysin piittaamattomana, jalat sohvalle nostavana homssuisena vanhana hupsuna, joka tuntui hädin tuskin muistavan säilyttää tuleviin elokuviin liittyvät salaisuudet, jotka hänelle oli oikeussakon uhalla uskottu. Twitterissä hän tykitti merkillisten lyhenteiden & I. KRJNTEN sävyttämiä viestejä tavalla, joka saattoi liittyä hänen toiseen avoimesti tunnustamaansa ongelmaan, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Todennäköisesti moni luuli, että tädillä ei todellakaan ole enää kaikki kotona. Minä olen varma, että kaikissa aidosti merkittävissä merkityksissä oli (vaikka salaisuuksien säilyttäjänä hän tosiaan oli huono). Fisher todella piti Star Wars -faniuden äärimmäisiä ilmentymiä älyttöminä, eikä jaksanut pitää mielessään kaikkea sitä mitä fanit, mutta oli aivan varmasti otettu siitä jäljestä, jonka oli maailmaan jättänyt.

fisher_davis

“Please stop debating about whether or not I aged well. Unfortunately it hurts all three of my feelings. My body hasn’t aged as well as I have. Blow us.”

On syytä huomata, että näyttelijä Debbie Reynoldsin ja laulaja Eddie Fisherin tyttärenä Carrie Fisher syntyi Hollywoodin eliittiin, ja oli siten ehkä tuomittu alusta alkaen. Fisher oli äitinsä manageroima teinitähti, ja vain 19-vuotias esittäessään Leiaa ensimmäisen kerran. Julkisuudesta hän ei kuitenkaan koskaan pitänyt, ja Tähtien sodan menestys toi sitä hänelle enemmän kuin tarpeeksi. Vain muutamaa vuotta myöhemmin hän joutui tunnustamaan itselleen olevansa koukussa kokaiiniin. Vaikka on vaikea kuvitella häntä uhrina – ja Fisher varmasti tuhahtaisi, jos kuulisi jonkun niin tekevän – en osaa häntä syyllistääkään. Siinä missä huumejulkkiksista vaikkapa joku Kurt Cobain oli itse syyllinen tuhoonsa, Fisher oli pikemminkin ajan, paikan ja tilanteiden merkitsemä. Ja, on tietenkin syytä huomata: Fisher ei juonut tai narkannut itseään pahimpinakaan vuosinaan välittömään tuhoon asti.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että Fisher loi nahkansa arvostetuksi kirjoittajaksi ja feministi-ikoniksi niskassaan paitsi yhden roolin vangin, myös nörttien seksisymbolin imago. Kannettuaan elokuvahistorian kenties ikimuistoisinta kampausta ensimmäisessä Tähtien sodassa (ja jouduttuaan kuuluisasti teippaamaan rintansa valkoisen kaapu-asunsa alle), hän joutui pukeutumaan Jedin paluussa seksiorjan surullisen kuuluisiin kultaisiin bikineihin. Viimeistään se teki lukemattomien elokuvankatsojien ensi-ihastuksesta myös eroottisten päiväunien kohteen. Tätä tähän blogiin kirjoittaessani en voi olla ajattelematta, kuinka naurettavalta tuntuu ajatus ajatella Fisheriä pelkän kultabikinin vankina, mutta sellainen hän todella monien ihmisten silmissä oli – ja sitä suurempi on saavutus, että Fisher tuskin koskaan itse koki näin olevan.

Vaikka suuri yleisö muisti Fisherin vain Leiana – ja ehkä sivurooleistaan Blues Brothersissa tai Harry tapasi Sallyssa – Fisherin omistautunein faniyleisö tiesi tämän kaiken, ja rakasti häntä siksi. Kuvaavaa on, että tänä jouluna, jolloin muun muassa minä kurkistelin somea koko ajan peläten tätä tiistaina tullutta suruviestiä, Star Wars -fiidini tuntuivat olevan täynnä rakkautta ja sympatiaa Fisheriä kohtaan. ”Toivon täksi jouluksi vain Carrie Fisherin parantumista”, lausui moni.

Sitä emme saaneet, ja kuninkaallisemme Carrie Fisher on nyt yhtä Voiman kanssa. Voimaan hän tuskin uskoi, mutta jos jostakusta kirjoitan näin tosissani, niin hänestä.

leia

You know, no matter how much we fought… I’ve always hated watching you leave.

(Tämä on jälkikirjoitus, joka on pakollinen näin surunkin keskellä.)

Niin, sitähän emme nyt tiedä, mitä tämä Star Wars -sarjalle tarkoittaa. Ensi vuoden joulukuussa ensi-iltansa saava episodi VIII on kuvattu, mutta koska emme tiedä, mitä Leialle siinä tapahtuu, emme voi kuin spekuloida, miten Fisherin poissaolo ratkaistaan. Kirjoitetaanko hahmolle kuolema kahdeksanteen tai yhdeksänteen episodiin, ehkä käyttäen johonkin tarvittavaan lisäkuvaan tietokonetekniikkaa Rogue Onen tapaan? Vai kirjoitetaanko hahmo kahdeksannen osan lopussa tai yhdeksännen alkuskrollissa syrjään siten, että häneen ei tarvitse palata elokuvissa?

Olen ollut spekulaatiopöydissä, joissa on pohdittu mahdollisuutta, että kun The Force Awakens oli vanhasta triosta Harrison Fordin elokuva ja episodi VIII kaikesta päätellen on Mark Hamillin elokuva, saattaisi IX olla vuorostaan Carrie Fisherin elokuva. Itse olen kuitenkin koko ajan epäillyt, että sekä draamallisista että realistisista ulkoelokuvallisista syistä Fisher jäisi koko uudessa trilogiassa sellaiseen sivurooliin kuin oli The Force Awakensissakin. On nimittäin vaikea kuvitella, puhui Hollywood nyt Fisheristä miten kauniita tahansa, että 60-vuotias nainen, joka on suuren yleisön silmissä menneen ajan tähti, nostettaisiin koko perheen toimintaseikkailun ykkös- tai edes kakkostähdeksi.

Toisaalta olen ajatellut, että tästä voisi seurata, että Leia saattaisi ainoana originaalitriosta jäädä henkiin uuden trilogian päätteeksi. Kaikkihan odottavat Luken dramaattista kuolemaa joko VIII:ssa tai IX:ssä, mutta Leia olisi voinut olla ”legacy-hahmoista”, kuten Lucasfilm nykyisin heitä kutsuu, se joka saisi nähdä viimeisen episodin viimeiset voitonkuvat.

Jos saisin nyt toivoa, soisin Leian nimenomaan selviytyvän mieluummin näkymättömiin kuin joutuvan ylimääräisen kuolinkohtauksen uhriksi. Kun maailma jo joutuu luopumaan Carrie Fisheristä, olisi julmaa pakottaa se luopumaan myös Leia Organasta.

I can’t [be done with Leia]. It’s me. I’m the custodian of Leia. I keep her in my bag!

Mainokset

Rogue One: Bongattavaa seuraavalle katsomiskerralle

Rogue One on niin täynnä silmäniskuja faneille, että niistä selvimmät osuvat varmasti jopa niin sanotun normaalin katsojan silmiin. Toisaalta mukana on sen tason viittauksia, että niiden huomaamiseen tarvitsee oikeasti olla korkeamman tason whillien vartija.

Yritän tässä kirjoituksessa keskittyä jälkimmäisiin, ja jätän seuraavassa listaamatta aivan ilmeisimmät – siis sellaiset kuin että elokuva päättyy Tantive IV:lle, josta Uusi toivo alkaa. Pinnalla on myös jo ollut suurmoffi Wilhuff Tarkinin eli näyttelijä Peter Cushingin elvyttäminen haudan takaa. Samoin moni kevyestikin Star Warsinsa tunteva tunnistanee kapinaliiton johtajan Mon Mothman, jota nyt siis pääsi kunnolla näyttelemään Genevieve O’Reilly, jonka Sithin koston kohtaukset jäivät aikanaan leikkauspöydälle.

En ole vielä itsekään ehtinyt bongata näitä aivan kaikkia elokuvasta, mutta tämä kaikki siellä ainakin on:

  • Sinistä maitoa. Luke Skywalkerin suosikkijuoma on sijoitettu (osoittelevan tarkasti kuvan keskelle) Ersojen kodin keittiössä heti elokuvan alussa.
  • Tohtori Evazan ja Ponda Baba. Riitaa haastava kaksikko, jonka Jyn ohittaa Jedhan kaduilla, haastaa kronologisesti ilmeisesti vain vähän myöhemmin riitaa Lukelle Tatooinen baarissa, jolloin Obi-Wan ratkaisee kärhämän valomiekalla. Saa nähdä, millainen spinoff-sarjakuva tarvitaan selittämään, miten kännikalat pääsivät pakoon Jedhalta ennen Kuolemantähden iskua.
pondaevazan

”Meni ihan hiekkaa kurkkuun kun paettiin Jedhalta. Miten me muuten paettiinkaan?”

  • ”Olkoon Toisten Voima kanssasi.” Chirrut Imwen toivotus oli minulle koko Rogue Onen suurimpia riemunhetkiä. Kyseessä on George Lucasin ensimmäisten Star Wars -käsikirjoitusten versioi kuuluisasta toivotuksesta. Toisin sanoen: koska Whillien vartijamunkki Chirrut Imwe muistaa Voima-uskon jedejäkin varhaisemman muodon, hän myös muistaa toivotuksen aiemman inkarnaation. Neroutta, jota kehaisin eilen Twitterissä kirjoittaja Gary Whittalle – joka paljasti, että tämän nimenomaisen nerouden keksi kirjoittajista Chris Weitz. (Samoin perustein samasta lähteestä on muuten kierrätetty Rebelsin kolmoskaudella esiintyvän Voimaa käyttävän muinaisen Bendu-hahmon nimi: varhaisessa vaiheessa Lucas kutsui avaruusritareitaan nimellä jedi bendu.)
  • Whillien vartijat. Ja niin, mitä tulee niihin Whilleihin… Tässä pysytellään niin ikään Star Warsin alkujuurilla. ”Journal of the Whills” eli Whillien aikakirjat, kuten yleisin suomennos on kuulunut, on suorastaan myyttinen Star Wars -dokumentti. Lucasin varhaisten käsisten mukaan koko saaga on ote noista aikakirjoista, siis samaan tapaan kuin J.R.R. Tolkienin hobittitarinat ovat ”käännöksiä Länsikairan Punaisesta Kirjasta”, jonka Bilbo, Frodo ja Sam kirjoittivat jälkipolville kauan sitten. Erään ensimmäisen elokuvan käsisversioista koko otsikko jopa oli järisyttävän mahtava Star Wars: The Adventures of Luke Starkiller as taken from the Journal of the Whills (Saga I). Käsisversioiden edetessä maininta Whilleistä tipahti elokuvasta pois. Sanaan palattiin silloin tällöin, ja esimerkiksi vielä Episodi I:n aikaan monet fanit olivat ymmärtävinään Yodan rodun olevan whill. Erittäin mielenkiintoisesti Whillit ja heidän iänikuinen aikakirjansa mainitaan myös The Force Awakensin romanisaatiossa, ja tähän tahdon palata vielä myöhemmin erikseen. Mutta Rogue One on siis ensimmäinen kerta, kun sana ihan oikeasti mainitaan Star Wars -elokuvassa – emmekä vieläkään siis tiedä, mikä, mitä tai keitä nuo Whillit oikeastaan ovat! Loistava SW-historiikkisivu Force Material tarjoilee mainion selvityksen whillien historiasta.
  • Kyber-kristallit. Edelleen samoilla lähteillä. Kyber-, tai alunperin Kaiburr-, kristallikin on vanha Lucas-sana, ja se esiintyi muun muassa alkuperäisen Star Warsin vaihtoehtoiseksi halpis-jatko-osaksi kirjoitetussa Splinter of the Mind’s Eye (Mustan lordin paluu) -romaanissa. Kyber-kristallien myöhempi inkarnaatio, niiden merkitys valomiekkojen ytimenä ja nyt Kuolemantähden aseenkin osana, on myöhempää perua ja esitelty The Clone Wars -animaatiosarjassa.
kyber

Nykykaanonin mukaan kyberkristallin värittämä valomiekka vaihtaa väriä Voima-käyttäjän valo/pimeys-akselin mukaan. (Huom. ei toimi kaulakoruissa)

  • Maz Kanata? Uskon vasta kun näen, mutta Toni Nummela vakuuttaa nähneensä Episodi VII:n ikivanhan baarinpitäjäpiraatin – tai ainakin siis rotutoverin – Saw Gerreran tukikohdassa. Ruudun oikeassa laidassa istumassa pöydässä heti kun Sawn tukikohtaa näytetään, Toni tarkentaa.
  • Warwick Davis! Ellei Mazille, niin ainakin Sawn tiimissä on tilaa Warwick Davisille. SW-julkimo Davis on tällä kertaa se pienikokoinen sotilas, jolla on iso pyssy jo kaupunkisodan vaiheessa ja joka nähdään uudelleen tukikohdassa. Hahmon nimi on kuulemmea Weeteef Cyubee. Kyseessä on käsittääkseni Davisin kuudes SW-rooli ewokki Wicketin, Episodi I:n kolmen taustahahmoroolin ja TFA:n vilahduksen jälkeen.
  • Beezer Fortuna. Sawn tukikohdassa näkyvä ummetuksesta ja karsastuksesta kärsivältä näyttävä twi’lek on nimeltään Beezer Fortuna. Kyseessä on kuulemma Bib Fortunan, Jabban lakeijan, serkku. Haloo Quentin Tarantino, The Fortuna Cousins -standalone-elokuva kaipaa tekijää!
  • Saw Gerrera. Saw itse on alunperin animaatiohahmo The Clone Warsista – ja pian myös Rebelsistä, jossa tähän synkkään kapinalliseen paneudutaankin varmasti elokuvan nopeaa vilkaisua syvemmin. Harmi vain, että käänne tuntuu lucasaikaiselta: potentiaalisesti kiinnostavan hahmon kiinnostava kehittely jätetään elokuvista kokonaan oheistuotteiden puolelle. Vaikka Rebels toki onkin selvästi essentiaalisempi oheistuote kuin vaikkapa prequel-aikaiset expanded universe -romaanit… (Mutta tarkoittaako tämä, että Rebelsissä voidaan nähdä myös Jyn?)
rogueone-chopper

Vasemmalla Chopper.

  • Hera Syndulla. Seuraavaksi muut Rebels-yhteydet. Ensimmäinen on vain namedrop: kenraali Syndullaa kuulutetaan Yavinin tukikohdassa. Mutta kyllä sillä nimenomaan animaatiosarja Rebelsin tiiminvetäjää ja äitihahmoa tarkoitetaan (eikä siis esimerkiksi sarjassa esiintyvää hänen isäänsä Chamia).
  • Chopper. Rebels-hahmoista kankaalle asti pääsee droidi Chopper. Pieni cameo Yavinin tukikohdan etupihalla.
  • The Ghost. Niin, ja kyllä, lopputaisteluun tosiaan osallistuu Rebels-jengin kotialus. Se on siellä ihan useassa kuvassa, vaikka emme tietenkään tiedä, kuka sitä lentää. Animaatiot ovat kaanonia, halusimme tai emme.
  • Additional Voices. Lopputekstien mukaan jossakin päin Rogue Onessa esiintyvät myös muun muassa ääninäyttelijät James Arnold Taylor (The Clone Warsin Obi-Wan), Steve Blum (Rebelsin Zeb) ja Sam Witwer (molempien sarjojen Maul). Eivät tietenkään näissä rooleissaan, vaan esimerkiksi Imperiumin sotilaina.
rogueone-ghostb

The Ghost, kapinallisten sankarialus.

  • Darth Vaderin linna. Sithin mustan lordin viihtyisä sinkkukämppä on (tietenkin) versio Ralph McQuarrien alkuperäisluonnoksista Imperiumin vastaiskua varten. Vaderin linnaa visioitiin tosiaan mahdollisena tapahtumapaikkana jo niin kaukaiselle elokuvalle – ja pari vuotta sitten se oli lähellä päästä The Force Awakensiin. Force Material kertoo tästäkin enemmän.
  • Mustafar. Kyllä, laavaplaneetta tosiaan on Sithin koston loppuhuipennuksen tapahtumapaikka, vaikka sitä ei (jostain syystä) nimetä kankaalla useimpien muiden tapahtumapaikkojen tavoin. Temppu on draamallisesti vaikuttava: että Darth Vader onkin päättänyt asettua planeetalle, jossa hänen ensimäinen elämänsä lopullisesti päättyi, aivan kuin kiduttaakseen itseään noiden maisemien jatkuvalla läsnäololla! Pablo Hidalgon äskettäiset sanat tästä valavat niin ikään uskoa Lucasfilmin Tarinaryhmän kauaskantoisiin suunnitelmiin: Hidalgo sanoi Rebelsin ensimmäisen kauden lopussa kuullun repliikin olleen tarkoitettu viittaamaan juuri tähän. Tuo repliikki? ”Mustafar is where Jedi go to die.”
vadercastle

Ralph McQuarrien Vaderin linna.

  • Rogue One. Rogue-laivue esiintyy Imperiumin vastaiskussaVanhoissa expanded universe -tarinoissa laivueesta tehtiin Kapinaliiton likaisten hommien eliittitiimi, joka sai oman kirjasarjan, sarjakuvalehden ja videopelin. Vanhan kaanonin mukaan Luke ja Wedge olivat mukana perustamassa laivuetta heti Yavinin taistelun jälkeen. Nyt konnalaivueen nimi on kierrätetty uuteen käyttöön: näillä tiedoilla voitaneen tulkita, että Imperiumin vastaiskun konnat kunnioittavat nimellään Rogue Onen marttyyrejä.
  • Canary Wharf. Scarifin keisarillisen tukikohdan alakerta muistuttaa epäilyttävästi Lontoon Canary Wharfin metroasemaa, jossa minäkin turisteilin näissä merkeissä jo viime kesänä. Paikka on todella hämmästyttävän tunnistettava, vaikka meneekin täydestä kaukaisen galaksin kohteena. Valitettavasti monet tuolla asemalla kuvatut kuvat – mukaanlukien trailereissa nähty juoksu – tipahtivat pois elokuvasta.
537b

Helpoimmin tavoitettava Rogue One -turistikohde.

  • Scarif DLC. Scarifin rantamaastoon pääsee pelaamaan Battlefront-pelin lisäkentässä. Minulle kerrotun mukaan kenttä on mallinnettu niin tarkkaan, että elokuvan Scarif tuntuu peliä pelanneesta tutulta.
  • Muut pelit. En tiedä liekö sattumaa, mutta monia muitakin SW-pelejä pelannut voi saada Rogue Onesta pieniä ekstra-säväreitä. Kapinaliiton käyttämällä Hammerhead Corvettella on alkuperänsä Knights of the Old Republic -pelissä. Jyn Ersossa voi hyvin nähdä nimeä myöten pieniä kaikuja pelisivuhahmosta nimeltä Jan Ors, joka auttoi pelaajaa pihistämään Kuolemantähden suunnitelmat Dark Forces -pelin ekassa kentässä yli 20 vuotta sitten. Ja olen suorastaan palanut halusta päästä keskusteluun jonkun kanssa, joka haluaa valittaa siitä, että pari hävittäjää lamauttaa kokonaisen Star Destroyerin. Hitto, minäkin olen tehnyt niin TIE Fighterissa jo ennen prequeleja.
scarifdlc

”Katsoit elokuvan, pelaa nyt peli” -tyyppiset mainoslauseet kerrankin todella osuvina.

  • Red Leader, Gold Leader. Elokuvan varmasti hurjin cameo: jos Tarkin elvytettiinkin tietokonetekniikalla haudan takaa, niin Yavinin taistelun lentäjä-ässätpä palasivatkin valkokankaalle Lucasfilmin kellarista. Ohjaaja Gareth Edwards käytti siis avaruustaistelussa pieniä palasia alkuperäisestä Star Warsista 1970-luvulta ylijäänyttä kuvaa. Tällaista ei tapahdu jatkuvuudesta piittaamattomissa filmifranchiseissa!
  • Red Five. Mukava pieni tatsi on sekin, että Red Five -kutsumanimellä lentävä pilotti kuolee lopputaistelussa. Sillä täytyyhän tuon numeron olla ihan kohta sattumoisin vapaana eräälle maalaispojalle Tatooinelta.

Kertokaapa, mitä unohdin!

Mitä Rogue Onesta putosi pois

Kaikkihan tässä vaiheessa Rogue Onen ovat nähneet? No, spoilerivaroitus nyt vielä kuitenkin tällekin kirjoitukselle.

Kun elokuva on nähty, katsokaapa tämä video. Siihen on koottu trailerimaiseksi leikattuna elokuvasta pois jätettyjä, mutta trailereissa ja muissa mainoksissa nähtyjä kohtauksia:

Melkomoista, vai kuinka? Tuossa on mukana aika monta kuvaa ja repliikkiä, joita olisi trailereista voinut veikata elokuvan ikonisimmiksi (”I rebel” ja Jyn vs. TIE, esimerkiksi). Erityisesti teaser ja Lontoon Celebrationissa ensiesitetty Behind the Scenes -kokoelma sisältävät hirvittävästi materiaalia, joka elokuvasta puuttuu.

Osa kohtauksista – monet pois jääneet otot Jynistä kapinallistukikohdassa, vaikkapa – voidaan laskea normaalin leikkauksessa tapahtuvan tiivistämisen pariin. Video kuitenkin todistaa, että ainakin elokuvaan tehtiin ainakin kolme merkittävää tarinallista muutosta keväällä alkaneen trailerimarkkinoinnin ja ensi-illan välillä:

  1. Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus oli suurempi ja siinä käsiteltiin tematiikkaa, joka putosi lopullisesta elokuvasta pois.
  2. Jyn (Felicity Jones) ja Cassian (Diego Luna) pakenivat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävän datalevyn kanssa rannan taistelutantereelle.
  3. Jyn kohtasi tornin ylätasanteella TIE Fighterin.

Moni saattaa tulkita kohdan neljä olevan, että Darth Vaderilla oli kolmas kohtaus elokuvassa. Vader kun näkyy trailereissa Kuolemantähden komentohuoneessa tai vastaavassa tilassa, jossa hahmo ei esiinny kahdessa Rogue One -kohtauksessaan. Olen kuitenkin taipuvainen päättelemään, sen perusteella mitä ohjaaja Gareth Edwards on kertonut ylösalaisen oton syntymisestä vahingossa, että Vader-kuvat napattiin alunperinkin vain trailerikäyttöä varten. Veikkaan siis, että tämä ei ole ”poistettu kohtaus”. For-promo-use-only -kuvia uskon olevan myös niiden hieman koomisten ottojen, joissa stormtrooperit kahlaavat rauhallisesti trooppisessa rantavedessä. Eivät ne olisi voineet elokuvassa missään olla, eiväthän?

rogue-one-22

Hieno kuva, jota ei ole Rogue Onessa – mutta tuskin kokonainen poistettu kohtaus.

Elokuvien kehittyminen idea-asteelta lopullisiksi julkaistuiksi teoksiksi on suorastaan oman Star Wars -harrastukseni syvintä ydintä. Tiedämme George Lucasin muuttaneen mieltään moneen kertaan (”Yoda ei koskaan valomiekkailisi”, hän sanoi 1970-luvulla), mutta niin totta vieköön monenlaisia inkarnaatioita ehtivät käydä läpi The Force Awakens ja Rogue Onekin, ennen kuin niistä yksi lukittiin lopulliseksi ja meille elokuvana tarjoiltiin. Viime vuonna tähän keskusteluun oli itse asiassa vielä enemmän aineksia, eikä se keskustelu ole vieläkään päättynyt, koska emme todellakaan vielä tiedä kaikkea siitä, millainen esimerkiksi George Lucasin ideoima ensimmäinen Episodi VII -luonnosversio olisi ollut. Siihen verrattuna Rogue One lienee ollut suhteellisen suoraviivainen prosessi: tällä kertaa on esimerkiksi koko ajan ollut selvää, missä tilassa galaksi on elokuvan tapahtuma-aikana ja mitä tarinassa vähintään pitää tapahtua.

Mutta miten siis elokuvasta on voinut tipahtaa pois noinkin ikonisen oloisia kohtauksia? Keskeisiä selityksiä on kaksi.

Ohjaaja Gareth Edwards on kertonut kuvanneensa elokuvaa, erityisesti sen taistelukohtauksia, heittäytyen toiminnan vietäväksi. Toisin sanoen etenkin Scarifin taisteluun on kuvattu luonnollisesti paljon, paljon enemmän käänteitä ja kohtauksia – joista osan oli koko ajan tarkoituskin jäädä pois leikkausvaiheessa. Kyse on tekemistavan erosta verrattuna vaikkapa Lucasiin, joka ei todellakaan improvisoinut enää kuvausvaiheessa.

Toisaalta tiedämme, että Rogue Oneen tehtiin kesällä ne surullisenkuuluisat uusintakuvaukset. On edelleen epäselvää, mitä kaikkea silloin kuvattiin, ja asia varmasti avautuu meille vähitellen, tekijöiden vapautuessa kertomaan omat versionsa. Kannattaa muistaa, että Rogue Onen kuuden viikon uusintakuvaukset eivät pituudeltaan suuresti poikkea The Force Awakensin vastaavista, ja ne olivat periaatteessa osa elokuvan tuotantosuunnitelmaa alusta alkaen. Kuitenkin on yhtä selvää, että osa suunnitelmaa ei varmasti ollut, että uusintakuvauksiin jouduttaisiin värväämään avuksi käsikirjoittaja-ohjaaja Tony Gilroy, joka lopulta saisi jopa kirjoittajakrediitin elokuvaan.

sawbefore

Saw Gerrera trailereissa, ennen kuin tukka kasvoi. Kalju Saw jäi vain flashback-osaan.

Keskeinen Gilroyn käsittelemä kohta vaikuttaa trailerien perusteella olleen Saw Gerrera. Trailereissa Saw lausuu dramaattisia kapinoinnin ja sodankäynnin vaikutuksesta ihmiseen: ”What will you do when they catch you? What will you do when they break you? If you continue to fight, what will you become?”. Elokuvassa Saw ei puhu tällaisia, eivätkä repliikit oikein sovikaan kohtaukseen, jossa vastahakoisesti seikkailuun värvätty Jyn kohtaa puolihullun entisen kasvattajansa. Saw-kohtaukset on kuvattu uudelleen (tämän näkee myös hahmon muuttuneesta kampauksesta trailerien ja lopullisen elokuvan välillä), ja vaikuttaa siltä, että kohtaaminen oli alunperin aivan toisenlainen.

Slashfilm päättelee, että myös Sawn lisäksi Jynin hahmon on täytynyt olla toisenlainen, jotta tällaiset sanat on voitu hänelle ylipäätään osoittaa elokuvana alkupuolella, enkä väitä vastaan. Elokuvasta on karsittu Jynin kapinallisuutta enemmänkin kuin ”This is a rebellion, isn’t it? I rebel.” -repliikin verran. Itse tulkitsin tuon kohtauksen teaserissa niin, että Jyn olisi elokuvan alussa jo mukana Kapinaliitossa, mutta ei oikein sopeutunut sotilaalliseen kuriin ja järjestykseen, ennen kuin nimenomaan häntä tarvitaan erikoistehtävään sukuyhteytensä vuoksi. Olisikohan ollut alunperin noin?

escape

Jyn, Cassian ja K-2SO pakenevat Lontoon metr…Scarigin tukikohdasta.

Ennen kaikkea trailerit kuitenkin paljastavat, kuinka rajusti tarinan loppu on muuttunut uudelleenkuvaus- tai leikkausvaiheessa. Trailereissa on paljon kuvia, joissa Jyn, Cassian ja K-2SO juoksevat Kuolemantähden suunnitelmat sisältävien datalevyjen kanssa Imperiumin rakennuksessa ja rannan taistelujen lomassa, väistellen jopa AT-AT:eita.

Esitän oman veikkaukseni. Arvelen, että alkuperäisessä käsikirjoituksessa sankarimme ovat suunnanneet datalevyn kanssa ensin pako-alukselle, kuten iskujoukon alkuperäinen tavoite tietysti elokuvassakin oli. K-2SO ei ”kuollut” vielä siellä, missä elokuvassa, vaan vasta myöhemmin, tämän pakomatkan aikana. Ehkäpä tappajaksi päätyi nimetympi pahis – trailerithan näyttivät myös johtaja Krennicin (Ben Mendelsohn) rantatunnelmissa.

beach

Tässäkin mukana on datalevy. Mutta ei enää droidi?

Edelleen veikkaan, että Jynin ja Cassianin pako päättyi kapinallisaluksen luo, joka sitten tuhottiin heidän silmiensä edessä. Näin seikkailu olisi konkreettisesti kääntynyt yhdellä hetkellä itsemurhatehtäväksi: pakenemisen sijaan tavoitteeksi olisi tullut epätoivoinen yritys lähettää suunnitelmat avaruuteen. Elokuvassahan tämä suunnitelman muutos tehdään hyvin nopeasti. Dramatiikkaa olisi tietenkin vielä lisännyt Bodhi Rookin (Riz Ahmed) kuolema toisten sankarien nähden, ja samalla elokuvasta olisi kadonnut tarve sille kummalliselle johtojen viritykselle, jota kritisoin arviossanikin, ja jolla tunnutaan vain muistuttavan Bodhin olemassaolosta.

Toisaalta, jos näin olisi käynyt, on myös suhteellisen helppo ymmärtää, miksi loppua muutettiin. Pako-aluksen tuho silmien edessä olisi voinut tuntua myös kliseeltä. Ennen kaikkea se olisi voinut olla lopputaistelun flown kannalta tarpeeton, elokuvaa minuuttitolkulla pidentävä kiertotie. Miksi kuljettaa Jyn ja Cassian biitsille ja sieltä takaisin torniin, jos heidät voidaan viedä arkistohuoneesta suoraan torniin, on joku (Tony Gilroy?) hyvin voinut kysyä. Ja kas; on pitänyt kehittää uudet kuolemat Bodhille ja K-2SO:lle.

tie

Jyn ja TIE. Mitä tässä tapahtuu?

Veikkaan siis tässä vaiheessa, että rannan jälkeen Jynin tie on siis vienyt torniin kuten elokuvassakin, sillä jotenkinhan suunnitelmat on pitänyt joka tapauksessa lähettää Scarifilta avaruudessa taisteleville kapinallisille. Tornikohtauskin on kuitenkin ollut toisenlainen: ensimmäisen trailerin lopussa itseäni suuresti innostanut kuva kohtaamisesta TIE Fighterin kanssa puuttuu sekin elokuvasta. Siinä vihollisalus nousee esiin jotenkin rauhallisesti, eikä Jyn hidasta kulkuaan kohti alusta lainkaan. Kohtaus ei tunnu siltä, että siinä keisarillinen rivipilotti yhyttäisi kapinallisvakoojan. Moni on epäillyt, että TIE:tä saattaisi lentää joku hyviksistä samaan tapaan kuin Chewbacca ohjaa AT-ST:tä Jedin paluussa, mutta Cassianko se siis olisi ja miten tähän olisi päädytty? Tällainen menee tietenkin tässä vaiheessa fanifiktion puolelle – kohtaus on ja pysyy poissa elokuvasta – mutta huomaan toivovani, että siellä lentäisi pikemminkin Krennic, ja tässä olisi kyseessä elokuvan alkuperäinen sankarin ja pääroiston viimeinen yhteenotto.

krennicbeach

Krennic taistelussa. Vai vasta taistelun jälkeen?

 

Vaihtoehtoisen tulkinnan tarjoaa Slashfilm, joka veikkaa sankarien kohdanneen lopuksi Krennicin rantavedessä, ja vieläpä uskoo heistä monen kuolleen siellä yhdessä. Kieltämättä kuvassa, jossa Krennic kävelee ruumiiden keskellä viitta vettä laahaten, on loppukohtauksen tunnelmaa.

Vaikea siis sanoa! Tarinaryhmän jäsen ja näistä asioista meille viestivä Pablo Hidalgo sanoi Twitterissä, että ”loppu ei muuttunut” uudelleenkuvauksissa. Tämä ei kuitenkaan kerro mitään, sillä Hidalgo voi tarkoittaa hyvin monta asiaa: esimerkiksi sitä, että kaikki sankarit kuolivat kaikissa käsikirjoitusversioissa tai että Leia-loppukohtaus oli mukana jo ennen uudelleenkuvauksia.

Jotain paljastaa The Art of Rogue One -kirja, kunhan saamme siihen kuumottelevat näppimme. Ensivilkaisuja tarjoavat Io9 ja ConceptArtWorld. Ja toivoa tietenkin sopii, että osa poistetuista osista päätyy aikanaan bluraylle (toivottavasti myös vähän paremmin kuin Episodi VII:n kohdalla). Mutta jotenkin arvelen, että Edwards ja kumppanit kertovat tästä ihan itse vielä tulevien viikkojen tai kuukausien aikana paljonkin. Rogue Onen tekemisen vaiheiden salaamiseenhan ei nyt, elokuvan ensi-illan jälkeen, ole samanlaista tarvetta kuin The Force Awakensin, jossa esimerkiksi Reyn perhetaustan kaltaiset arvoitukset pakottavat pitämään käsiksen aiempiakin vaiheita piilossa vielä joitakin vuosia.

Rogue One -arvioni: Sotatarina, johon komitea päätyi

Tämä kirjoitus on varsinainen Rogue One -arvioni, sikäli kuin nämä muut eivät vielä olleet. Teksti ei ole ihan lyhyt, ja näissä oloissa luonnollisesti se spoilaa. (Lisäksi se harhautuu usein sivupoluille sulkujen sisään.)

rogue-jyn

Siltä varalta että saatoin jo ehtiä leimaantua ryppyotsaiseksi Rogue One -vihaajaksi, on syytä aloittaa kehuilla. Ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva täyttää lupauksensa olla ensimmäinen Star Wars standalone -elokuva ja on sekä rohkeasti että onnistuneesti toisenlainen kuin episodielokuvat. Kyllä, tässäkin on isänsä menettänyt ja isähahmonsa menettävä orpo ja tässäkin taistellaan planeettoja tuhoavan superaseen tuhoamiseksi, mutta tyyliltään Rogue One on niin erilainen, ettei siinä ihan syystä ole edes SW-elokuviin pakolliseksi kuuluvaksi oletettua alkuskrollia. Ollakseen vasta kokeilu – sillä voi kyllä, rakkaat ystävät, tämä on Disneyn julkaisuohjelmaa katsoen vasta kokeilu – elokuva on ilahduttavan omanlaisensa, ja sille sopii toivoa taloudellista menestystä jo ihan vain siksi, että jos sitä ei tule, seuraavat SW-elokuvat tehdään todella varman päälle.

Viime kesän reshooteista yltyneet pelot Rogue Onen latistamisesta tavallisen SW-elokuvan muottiin olivat siis tarpeettomia. Lopputulos on odottamattomankin aikuinen ja vakava irrallistarina sisällissotaa käyvässä SW-galaksissa. Ilman robotti K-2SO:ta elokuvassa ei käytännössä olisi huumoria lainkaan. Tosin siitä en ole ihan varma, onko Rogue One nyt sitten ihan varsinaisesti se luvattu ”sotaelokuva”: erittäin tehokas viimeinen kolmannes sitä kyllä on, mutta sitä edeltävät osat ovat ehkä lähempänä vakoojatrilleriä. Sodasta kertova elokuva se kuitenkin ehdottomasti on – siis siinä missä kaikki muut Star Wars -elokuvat ovat pikemminkin fantasiasotaan sijoitettuja seikkailuja.

Ja vaikka en löydä elokuvasta valeuutisoituja Trump-vastaisia sävyjä, löydän siitä selviä, jopa pistäviä ajankohtaisia viittauksia Syyriassa ja Irakissa käytyihin taisteluihin. Hurjaa on, että ne viittaukset toimivat nimenomaan niin päin, että Kapinaliitto näyttäytyy siviilien asuttamassa kaupungissa käytävissä taisteluissa pommeja heittelevän Isisin roolissa. Huh! Joku kriitikko jo kirjoittikin: mahtoivatkohan ne Hollywoodissa tajuta, miltä tämä ulkomaanuutisia seuraavan yleisön silmissä näyttää…

jedha-battle

Aito SW-rakastaja, ohjaaja Gareth Edwards vie muutenkin elokuvan fiiliksen oman suosikkielokuvansa, Episodi IV:n, melkein unohtuneille todentuntuisille tasoille. Sinne, missä kyse ei ollut supervoimaisista jedeistä Joseph Campbellin sankarimyyttiteoriaa toteuttamassa, vaan alakynnessä olevista kapinallisista käytetyssä tulevaisuudessa. Edwards lisää tunnetasoa ja tekee elokuvasta omansa viimeistään viemällä kameran yhdessä pääkuvaaja Greig Fraserin kanssa taistelujen tasolle. Scifistinen maasota on harvoin tuntunut yhtä aidolta ja hengenvaaralliselta kuin Rogue Onen lopussa, ja sitä vieläpä leikataan avaruustaisteluilla, jotka nekin ovat sekä kuvaukseltaan että fiilikseltään sarjan parhaat sitten Jedin paluun. Edwardsin ja Fraserin ansiosta elokuva on täynnä hienoa kuvaa myös erillään hienosta actionista: siis komeita sommitelmia ja kekseliäitä kuvakulmia.

Niin, ja tietenkään ei sovi unohtaa sitä, että tämähän tosiaan on ison rahan franchise-elokuva, jossa käytännössä kaikki – kaikki! – hahmot kuolevat. Vuonna 2016 se on syytä laskea rohkeaksi ratkaisuksi jo sinällään. Sitä suurempi saavutus tosin on, että elokuvan viimeiseksi tunnetilaksi tosiaan saadaan välitettyä toivon kimallus, vaikka lopussa on kaikki ainekset lohduttomuuteenkin.

Rogue One osaa siis olla oma eläimensä, mutta samalla se sijoittuu hienostuneesti osaksi sarjaansa. Mon Mothman ja Bail Organan kaltaisia tuttuja hahmoja käytetään säästeliäästi, mutta he ovat mukana juuri siellä missä pitääkin sarjan kokonaiskuvaa katsoen. Vastapuolella sarjan ikonisinta hahmoa Darth Vaderia ei onneksi myöskään nähdä liikaa – siten ne kohdat, joissa hän todella näyttäytyy, pysyvät tehokkaina. Siellä täällä elokuvassa näkyy uusia alien-rotuja, mutta toisin kuin The Force Awakensissa, tässä myös tuttuja otuksia on päästetty kuviin, kuten galaksin aitouden nimissä syytä onkin. Vinkkauksia SW:nsä tunteville faneille on vähintäänkin riittämiin – ehkä kallistuisin jopa sen puolelle, että turhankin paljon, mutta menkööt nyt sitten.

Ongelmallisimmat niistä ovat joka tapauksessa suurmoffi Tarkinin eli edesmenneen Peter Cushingin ja prinsessa Leian eli nuoren Carrie Fisherin rakentaminen tietokoneella näyttelijöiden päälle. Tämä päätös tuntuu jo nyt saavan ikävää huomiota, esiintyen esimerkiksi monien ylistävien kritiikkien ainoana miinuksena, ja pelkään pahoin ajan näyttävän, että enemmistölle katsojista tämä valinta tulee olemaan hyvin pian yhtä noloa katsottavaa kuin monet prequelien efektit ovat nyt: ”mitä he oikein ajattelivat” -tasoa. Tehoste vie huomion sisällöltä tärkeissä kohtauksissa eikä siis todellakaan tue sitä taiteellista ratkaisua, millä hahmot on alunperin päätetty elvyttää. Parempi vaihtoehto olisi ollut Tarkinin kohdalla suoraselkäinen uudelleencastaus (tämähän tehtiin jo Sithin kostoon, jossa hahmoa esitti todennäköisesti suunnitteilla ollutta tv-sarjaa silmällä pitäen Wayne Pygram, tunnettu Farscape-sarjan pääpahiksena Scorpiuksena) ja Leian kohdalla se, että hahmo olisi voinut jäädä lopussa myös selin. Heti ensi-iltapäivinä tuli selväksi, että nämä hahmot ovat asia, josta monet puhuvat heti elokuvan päätyttyä, eikä niistä todellakaan puhuta siinä sävyssä, missä vaikkapa BB-8:aa efektinä ihasteltiin.

Sen sijaan aivan erinomaisen mahtavaa on se, mikä Rogue Onen tarinan ytimeksi nyt paljastui. Tarkoitan siis, että sen sijaan, että elokuva on vain ”tarina siitä, miten Kuolemantähden suunnitelmat siepattiin”, tämä olikin samalla ”tarina siitä, miten Kuolemantähteen päätyi se suunnitteluvirhe, jolla se tuhotaan”. Tämä neronleimaus viimeistään antaa Rogue Onelle oikeutuksen: tämähän siis tosiaankin on olemassaolevan franchise-jatkumon sisään sijoitettu tarina, joka paikkaa juoniaukkoja sen sijaan että puhkoo siihen uusia (take that, X-Men!). Ilahduin myös siitä, että lopulta Rogue One tuntui (sittenkin!) perustellulta otsikolta: nythän voidaan in-universe aivan uskottavasti ajatella, että Kapinaliitto ottaa Yavinin taistelua seuraavina vuosina käyttöön Rogue-laivuetunnuksen kunnioituksena näille marttyyreille, ja siksi konnalentue esiintyy Imperiumin vastaiskussa.

krennic-vader

Tässä kohtaa on kuitenkin luontevaa siirtyä haukkujen puolelle. Sillä niin nerokas kuin onkin Rogue Onen tarinan iso kytkös suureen sarjaan, niin valitettavasti yhtä onneton on elokuvan toiminnan taso. Kyllä, katson nyt sinua, käsikirjoitus.

Rogue One on sekava elokuva, josta on paikoin vaikea löytää järkeä. Miksi ihmeessä juuri Jyn Erso olisi ainoa, jonka uskotaan pääsevän hengissä Imperiumia vastaan taistelevan kapinalliskommandon Saw Gerreran puheille (ja eikö siis olisi ollut paljon loogisempaa kirjoittaa Jynin värväämisen tarve liittymään nimenomaan isäukko-Galeniin)? Miksi ajatuksia lukevan lonkerohirviön mehustellaan ensin vievän uhrinsa järjen, kun siitä sitten kuitenkin toivutaan hetkessä? Miksi johtaja Krennic käy Darth Vaderin luona, paitsi siksi että se on leffassa siistiä (ensimmäisellä katsomiskerralla luulin, että Krennic käy anelemassa apua Keisarilta Tarkinia vastaan, mutta ei, toisella katsomiskerralla tajusin, että Vader sanoo Krennicin tulleen hänen kutsumanaan, eikä musta lordi kuitenkaan sano mitään, mikä kutsun perustelisi). Miksi ihmeessä lopputaistelussa säädetään niin maan perusteellisesti erilaisten johtojen, kytkimien ja lähettimien kanssa? Tai miksi Eadu-planeetalla työskentelevillä Kuolemantähden suunnittelijoilla ei ole itsellään Kuolemantähden suunnitelmia?

Valitettavasti elokuvassa näkyy, että sillä on neljä kreditoitua käsikirjoittajaa, huhujen mukaan muutama kreditoimaton ja vielä heidän takanaan Lucasfilmin tarinaryhmä. Kyse ei ole vain hahmojen ohuudesta, josta valitin jo aiemmin, vaan myös siitä, että heidän tekonsa eli elokuvan tapahtumat seuraavat toisiaan usein ilman selkeitä syy-seuraus-suhteita. Suurin osa hahmoista ei ehdi kehittyä tapahtumien käänteissä mitenkään. Myös elokuvan kerronta hyppelee etenkin keskivaiheillaan planeetalta toiselle päättämättömästi, kahden katsomiskerran fiiliksillä melkein yhtä levottomasti kuin tässä suhteessa pahamaineinen Kloonien hyökkäys.

Ainoa hahmo, joka ehtii elokuvassa kehittyä, on päähenkilö Jyn, joka kääntyykin hetkessä alun aidonoloisesta, välinpitämättömästä nuorisorikollisesta kapinallisjohtajaksi heti sen jälkeen, kun kapinalliset tappavat hänen isänsä. Muutos ei siis tapahdu uskottavasti, ja Jynissä korostuukin elokuvan keskeisin ongelma: idea taviksesta sotkeutumassa kapinaan on parempi kuin idean toteutus. Myönnän, että toisella katsomiskerralla onnistuin kyllä jo iloitsemaan hahmoissa vähästä, erityisesti Chirrut/Baze-kaksikon pienistä yksityiskohdista. Tämän parivaljakon välillä oli myös sitä kemiaa, joka esimerkiksi Jynin ja Cassianin väliltä puuttui (parempi puoliskoni muuten kysyi soturimunkkiparista jännittävän kysymyksen: ”luuletko, että he olivat rakastavaisia?”). Mutta siltikin: jotta Rogue Onen dramaattiseksi tarkoitettu loppu todella säväyttäisi tarkoitetulla tavalla, tulisi hahmoista välittää paljon enemmän. Nyt heidän kuolemansa jää yhdentekeväksi. Koskettavimmalta tuntuu droidi K-2SO:n loppu, koska sillä (hänellä!) on hahmoista eniten luonnetta. Star Wars -elokuvalle on suuri, suuri ongelma, että hahmot tekevät siitä ilottoman muullakin tavalla kuin huumorittoman merkityksessä.

(Tämä on tietenkin suuri makuasia, mutta viitaten aiempaan kirjoitukseeni Rogue Onen ja The Force Awakensin vertailusta, tässä huomaan itse sulattavani mieluummin viime vuoden höpsösti toimivan superaseen, jota vastaan taistelevat sympaattiset ja hienosti yhdessä toimivat uudet hahmot, kuin tämän vuoden merkityksettömät hahmot taistelemassa loogista superasetta vastaan. Jos siis tällaisten välillä valita pitäisi.)

jyn-cassian

Todennäköisesti on käynyt niin, että Rogue Onen käsikirjoitus on aivan konkreettisestikin sieltä täältä paikkailtu tilkkutäkki. John Knoll on kehitellyt alkuperäisidean, Lucasfilmin tarinaryhmä on jatkanut ideointia, Gary Whitta on keittänyt ideat koherentiksi tarinaksi. Chris Weitz on kirjoittanut seuraavan ja ehkä seuraavankin version, mutta pari muutakin käsikirjoittajaa ja script doctoria on käynyt mukana maistajina ja maustajina. Lopulta kesän reshooteissa tehtiin vielä niin isoja muutoksia, että niihin avuksi palkattu Tony Gilroy sai oman nimensä lopputeksteihin. Siitä, mitä uudelleenkuvattiin, ei tiedetä paljon, mutta sen näen trailereista, että muuttuneiden osien joukossa on Saw Gerreran (Forest Whitaker) osuus: hahmo oli aiemmissa kuvauksissa kalju, kuten nyt flashback-osassa, ja lausui tuolloin traileriinkin päätyneet sanat: ”What will you do when they come for you? What will you do when they break you? What will you become?”. Näitä sanoja, tai oikeastaan koko tätä kysymyksenasettelua, ei elokuvassa ole, ja hiuksekas Whitaker ylinäyttelee jotain aivan muuta ennen kuin kuolee pois tarpeettomana. Trailerit voivat ja saavatkin tietysti sisältää kaikenlaista, mikä elokuvaan ei päädy, mutta noista vaikuttavista repliikeistä tuntuu, että Rogue Onesta on pudonnut pois kokonainen teema, joka olisi tehnyt Jyn Erson tarinasta tanakamman.

Vika ei ole näyttelijöissä: erityisesti Felicity Jones ja Diego Luna tekevät selvästi kaikella sydämellä parhaansa sen puitteissa, mitä heillä näyteltävää on (Cassian Andor on itse asiassa elokuvan kompleksisin hahmo, Star Wars -sankariksi todella synkkien töiden mies, mutta hänenkin sävynsä katoavat elokuvan edetessä). Näyttelijät ovat onnistuneet myös sikäli, että he eivät edellisestä kritiikistä huolimatta tunnu olevan täydellisesti hukassa elokuvan lavasteissa (ks. prequelit tai Hobitti-elokuvat).

Mutta selväksi tulee, että Rogue Onen tarina ei ole käsikirjoitus, jonka kukaan näkemyksellinen ihminen olisi palavasti halunnut kertoa meille juuri tällaisena. Se on tarinantapainen, johon päädyttiin komiteassa.

Tähän kun lisätään vielä muutamat tähän mennessä mainitsemattomat keskeiset haukut – Michael Giacchinon kiireessä säveltämä musiikki on mitätöntä Williams-imitointia, Ben Mendelsohnin näyttelemä pääroisto jää virkamiesmäiseksi, ensisijaisena tuputettavan 3D-version katsomiseen ei ole ihan oikeasti mitään syytä – pääsen melkein niin pitkälle, että alan ihmetellä, jääkö Rogue Onen loppukohtausten vahvuudesta pettävänkin hyvä fiilis koko elokuvasta. Muistelen myös vuonna 1999 valmistuneen erään Star Wars -elokuvan, jonka lopputaistelu vetää mukanaan niin hyvin, että elokuvasta jää päättyessään kiva fiilis.

rogue-one-03

Hetkinen, yritän vielä kyseenalaistaa omat ajatukseni. Olenko reilu itselleni läheiselle sarjalle ollessani sen uusimmalle osalle näin tyly? Onhan kuitenkin niin, että monessa muussakaan viihde-elokuvassa hahmoilta ei kannata odottaa suurta syvyyttä – tämän leffan edellä näytettiin Guardians of the Galacy vol 2:n traileri, vaikkapa, ja senkin ykkösosa onnistui silti miellyttämään monia katsojia. Tai että Rogue Onen sotakohtaukset jo yksinään peittoavat niin monet kilpailijansa.

Niin on, ja niin peittoavat. Mutta kun minulta kysytään, onko Rogue One hyvä, minulta ei kysytä niistä muista. Minulta tuskin kysytään edes tähtiarviota yleisellä elokuva-asteikolla, tai ainakaan ei kannattaisi kysyä – ihan oikeasti en oikein osaa tähdittää Star Wars -elokuvia, vaikka Imdb:ssä 5:n ja 10:n välillä arvosanoja niille olen antanutkin.

Sen sijaan minun täytyy ajatella esimerkiksi sitä, onko Rogue Onessa kohtauksia, joiden näkemistä odotan seuraavalla katsomiskerralla (kun niitä katsomiskertoja kuitenkin tulee). The Force Awakensissa tällaisia oli jo ensimmäisen katsomiskerran perusteella lukemattomia. Ja joudun vastaamaan itselleni, että Rogue Onessa niitä on valitettavan vähän. Päällimmäisinä ajattelen loppua, muutamia K-2SO-hetkiä ja Jedhan tuhosta pakenemista. Mieleen tulee päinvastoin useampi kohtaus, joita veikkaan katsovani jo kolmannella kerralla hieman tylsistyneenä. Tämän takia Rogue One saattaisi saada minulta paremman arvion, jos se ei olisi Star Wars -elokuva – jos se ei olisi Star Wars -elokuva, arvioisin sitä elokuvana, joka katsotaan kerran tai kaksi.

Rogue One ei ole täysi fiasko, ja siinä on paljon nautittavaa. Mikään sen epäonnistumisista ei saa minua sanomaan, että Star Wars olisi huonoissa käsissä. Mutta voi, kuinka minä olisinkin halunnut sen olevan parempi.

Rogue One: Paras vai paskin Star Wars?

Tarkoitukseni oli kirjoittaa seuraavaksi niin sanottu ”mut oliks se hyvä” -pohdintani. Mutta ei, päädyinkin kirjoittamaan tämän. Kestäkää!

(Kirjoitus sisältää mietoja juonispoilereita Rogue Onesta.)

Fanikunta tuntuu ottaneen Rogue Onen yltiöpäisen positiivisesti vastaan. Maailman ensi-illasta kuuluneet sanat olivat pelkkää kehua, ja ylivoimaisesti positiivinen oli myös suomalainen ensireaktio esimerkiksi Twitterissä ja Facebookin Star Wars -ryhmissä. Kuuluu sellaisia pika-arvioita kuin ”kaikkien unelmien täyttymys” tai ”vähintään toiseksi paras Star Wars”.

Toisella puolella Episodi-lehden, jota ei todellakaan tunneta maan kriittisimpänä viihde-elokuvien kriitikkona, Tuomiolla-podcast tylytti elokuvaa kutsuen sitä jopa ”paskaksi”. Tämän blogin tiimoilta järjestetty chat-huonekin oli eilen kaikkea muuta kuin haltioissaan: tuon keskustelun yhteispäätelmä esimerkiksi oli, että elokuvan hahmot olivat liian ohuita että heistä välittäisi tarpeeksi, kuten minäkin eilisissä ensivaikutelmissani blogiin kirjoitin.

jedha

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi jännä.

Muistanette, että myös The Force Awakens otettiin erittäin innostuneesti vastaan. Nyt, vuosi myöhemmin, moni tuntuu jo korjanneen mielipidettään noin tähden verran alaspäin. Kriitikko Marko Ahonen sanoo monien mietteet Rogue One –arviossaan näin suoraan: viimevuotinen elokuva tuntuu nyt ”fanifiktiolta, episodien 4-6 huippukohtien kierrätykseltä”.

Minulle ehdotettiin jo, ettei ole hyvä verrata viimevuotista, koko saagan uudelleen startannutta ja mittaamattomien paineiden vallassa hiottua episodielokuvaa tähän yksittäisseikkailuun. Ehkä Star Wars -faniuden sisällä ei olekaan: siis siellä sisällä, jossa Star Warsia edustavat elokuvat, Rebels-sarja, kirjat, sarjakuvat, pelit ja kaikki se tuleva, mitä odotamme ja ajattelemme samanaikaisesti aina uusien julkaisujen kuluttamisen ohella. Mutta yleisessä elokuva- ja pop-kulttuurimielessä näiden kahden vertailu on paitsi todellisuutta, myös mielekästä. Väitän, että lähes jokainen katsoja – tiedostaen tai tiedostamatta – luo jonkinlaisen vertailusuhteen näiden kahden elokuvien välille. Todennäköisesti enemmän juuri näiden kahden välille kuin Rogue Onelle suhteessa kaiken arvostelun tuolle puolen kanonisoituihin originaaleihin tai lähes yhtä kanonisoidusti tylytettyihin prequeleihin.

Vaikka Star Wars on muutakin kuin elokuvansa, suuren yleisön silmissä ja pääruoan eli elokuvien kannalta The Force Awakens ja Rogue One ovat nyt yhtä kuin ”uusi Star Wars”. Siinä kaksikossa katsojalla on valittavanaan – vähän kuin lounaspöydässä lihaa tai kalaa – nostalgisesti tutulta tuntuva ja häpeämättömän viihteellinen episodi VII ja rohkeasti omanlaisensa, rankempi yksittäistarina Rogue One.

Tai: episodi IV:n remakelta tuntuva juoniaukkoinen pikajuoksuleffa The Force Awakens ja tylsien hahmojen sekava yhdentekevyys Rogue One.

Toisin sanoen: kumpikaan tästä kaksikosta ei ole täydellinen sen paremmin elokuvana kuin Star Wars -elokuvanakaan. Kumpikaan ei toisaalta ole kummallakaan kriteerillä täysi katastrofikaan. Elokuvien saavutukset ja virheet ovat vieläpä piristävän erilaiset, vaikka molempien merkittävimmät ongelmat voikin halutessaan jäljittää käsikirjoituksiin. Myös molempien suhde originaalitrilogiaan on kahtalainen: kyllä, The Force Awakensin juoni voi tuntua vanhan kierrätykseltä, mutta Rogue Onen koko olemassaolo voi toisaalta tuntua etenkin satunnaisemmasta katsojasta pelkältä tosifanien palvelemiselta.

Kun näin on, yksi katsoja tuumaa teatterista poistuessaan TFA:n olleen parempi ja toinen pitäneensä enemmän Rogue Onesta. Kyse on siitä, mitä ansioita ja virheitä omissa vaakakupeissaan painottaa. Toivottavasti Star Wars -fanikunnan sisään ei nyt rakennu rintamalinjoja siitä, kumpi näistä oikeasti on ”parempi” – tässä väistämättömässä keskustelussa kannattaisi mieluummin ymmärtää, että molemmissa elokuvissa on hyviä ja huonoja puolia. Oikeasti kuvaavaa on, että sekä reaalimaailman että somen kuulostelujeni perusteella kaksi ehdottomasti yleisintä Rogue Onen jälkeistä kommenttia ainakin Suomessa ovat kannanotto tietokonetehostettujen Tarkinin ja Leian onnistuneisuuteen ja 3D-kuvan pimeyden haukkuminen. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että tämä tarkoittaa, että itse elokuvan jättämä fiilis on useimmille niin sanotusti ”ihan hyvä plus”.

saw

Rogue One oli tässä kohtauksessaan aika tosi kökkö.

Mitä siis tulee puheisiin Rogue Onesta parhaana Star Warsina… Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, mutta näin ajattelevia haluaisin muistuttaa paitsi vuodentakaisesta, myös Star Warsin vielä pitemmästä perinteestä yltiöpositiivisiin ensiarvioihin. Kuten taannoin kirjoitin Pimeästä uhasta, jopa se sai aivan aluksi yleisöltä kohtalaisen kiittävän vastaanoton (kaivelin tuota juttua kirjoittaessani vanhoja lehtileikkeitäni, ja näin tosiaan niiden perusteella oli). Kriitikoilta se sai pääasiassa kolmen tähden arviot, joka sekin on hyvin kaukana elokuvan nykyisestä maineesta täytenä epäonnistumisena. Kuutta vuotta myöhemmin monet samat kriitikot arvioivat myös Sithin koston kolmen tähden arvoiseksi ja totesivat sen olevan selvästi prequeleista paras. (Ensi-innostumisen haalistuminen on toki Star Warsia yleisempi ilmiö ja liittyy ainakin ammattimaisen kritiikin osalta harmilliseen tekniseen pakkoon arvioiden kirjoitamisesta kiireellä välittömästi katselemisen jälkeen, mutta vuosien seurannan perusteella olen valmis vakuuttamaan, että juuri tämä elokuvasarja on tälle ilmiölle aivan erityisen altis.)

Lisäksi haluan linkata tähän kirjoituksen, jota pidän edelleen kaikkien aikojen parhaana Star Wars -faniuden kuvauksena: Star Wars fans hate Star Wars. Tämähän on nimenomaan se paradoksaalinen maailman suurin franchise, jossa vielä vuosi sitten oli monien kiihkeimpien faniensakin mielestä vain kaksi hyvää elokuvaa kuudesta.

We hate everything about Star Wars.
But the idea of Star Wars…the idea we love.

Minä en inhoa Rogue Onea, mutta en rakastakaan. Mutta kyllä, voin sanoa rakastavani Rogue Onen ideaa. Se kantaa valmiissa elokuvassakin pitkälle, muttei niin pitkälle kuin olisin toivonut.

Suomi-Twitter Rogue Onesta: Juhla keskellä pimeintä talvea

Kun on taas se päivä vuodesta, että on mahdollista tehdä kotimaisten Star Wars -twiittien koonti, niin senpä myös teen! Rogue Onen ensi-ilta twiitteinä, olkaa hyvä:

Ennen:

Teatteri pimenee:

Toisella puolella:

Julkisuudesta tutut henkilöt:

The puheenaihe:

Star Wars, nothing but Star Wars:

Spoilaavaa keskustelua käytiin eilen jonkin verran myös tämän blogin ”järjestämässä” chat-huoneessa. Sitäkin voi yhä jatkaa. Suurimpien spoilerien tykittäminen someen ei ole vielä tänäänkään cool.

Rogue One nähty: Päällimmäiset ensimietteet

Rogue One: toisella puolella ollaan. Tämä merkintä on kirjoitettu ensimmäisen ja toisen katsomiskerran välissä, ja se sisältää isoja spoilereita. Otsikkokin piti kirjoittaa löysästi, koska nyt tuntuu siltä, että tästä on mahdotonta puhua juuri mitään pilaamatta yllätyksiä.

chirrut

Varokaa, kuvan alla kolisevat elokuvan nähneen ajatukset!

Heräsin tänään oudon rauhallisena, enkä edes elokuvateatteriin kävellessäni tuntenut likimainkaan samanlaista jännitystä kuin vuosi sitten (ajatelkaa, siitä on vain vuosi!). Tästä blogistakin on saattanut välittyä, etten ole missään vaiheessa intoillut Rogue Onesta yhtä paljon kuin The Force Awakensista. Ja kun kävelin ulos elokuvateatterista, ajattelin päällimmäisenä: se tuntui tavalliselta elokuvalta.

Selitän. The Force Awakens oli hiottu viimeiseen asti. Sen jokainen kuva, repliikki ja leikkaus tuntuivat olleen viilattu tarkalleen ”oikein” – niin pitkälle, että elokuva soitti paikoin juuri oikeita nuotteja viileän tarkasti kuin rumpukone. En tarkoita pelkästään A New Hopen rakenteen tarkkaa seuraamista ja muuta kritisoituakin fanien odotusten tarkkaa täyttämistä, vaan myös sitä, että elokuvassa ei niin hyvässä kuin pahassakin ollut mitään turhaa. Kunkin hahmoparin välillä (Rey/Finn, Rey/Han…) esimerkiksi vaihdettiin aina vain ne sanat, jotka ovat aivan välttämättömiä juonen kuljetuksen ja juuri näiden hahmojen rakentamisen kannalta.

Rogue One ei ala Star Wars -teemalla eikä alkuskrollilla. Se starttaa flashbackilla aivan kuin mikä tahansa elokuva, ja vieläpä kertoo siinä flashbackissa kutakuinkin sellaisen taustatarinan kuin spoilaantumatonkin katsoja todennäköisesti olettaa. Kun elokuva myöhemmin sisältää vielä yhden suurimmista cinemaattisista inhokeistani – tarpeettoman audiovisuaalisen muistutuksen aiemmin samassa elokuvassa jo nähdystä kohtauksesta – en voi olla ajattelematta, että tällaista on, kun tehdään tavallinen avaruustoimintaseikkailu, mutta sijoitetaan se Star Wars -maailmaan. Rogue Onen jokainen kuva ja hetki eivät tunnu siltä, että leikkaushuoneessa olisi pohdittu tarkkaan, kestääkö tämä juuri tässä sekunnin sadasosamitassaan lukemattomia katselukertoja, ja onko juuri tämä ja tämä kuva varmasti ikonisin vaihtoehto.

Tietenkin tämän kääntöpuoli on, että tavallisuus käy sanana kuvaamaan myös monia Rogue Onen vahvuuksia, ja osa edellä sanotusta on varmasti tarkoituksellista tyylivalintaa. Tämä elokuvahan ei kerro supervoimaisista jedeistä, eikä myöskään ole suuren saagan äärimmäisen tärkeä episodielokuva. Tämä on yksittäinen tarina ihmisistä avaruussodassa, ja vieläpä ihmisistä, jotka eivät ole katsojalle entuudestaan tuttuja. Se on, kuten itse elokuvasta armeliaasti pois jätetty markkinointialaotsikko sanoi: ”A Star Wars Story”.

Rogue Onen sankareihin kuuluvat ohjaaja Gareth Edwards ja pääkuvaaja Greig Fraser, jotka todellakin täyttävät lupauksensa kameran viemisestä käsivaralla eturintamaan, ja myös vastaavasti avaruustaisteluihin. Rogue Onen voi hyvin laskea sotaelokuvaksi siinä mielessä, että siinä todella taistellaan suurta, ylivoimaista vihollisarmeijaa vastaan – siis sen sijaan, että se olisi fantasiasotaan sijoitettu seikkailu, jossa sankarit taistelevat pahiksia vastaan. Rogue Onessa käydään rujoa, rajua sotaa, jonka keskellä ei todellakaan pohdita, koskettaako Voima kaikkia vihollisiakin. Siinä ei juuri edes vitsailla: johnboyegamaista fyysistä komediaa ei juuri ole, ja humoristiset repliikit on varattu vain droidi K-2S0:lle.

rogueonebattle

Rogue Onesta huhuttiin riisutun sotaelokuvaisuutta, mutta itse asiassa siinä käytetään minuuttikaupalla aikaa toimintakohtauksiin, joissa eivät edes taistele elokuvan varsinaiset päähenkilöt.

Tästä päästään toiseen isoon pointtiini, ja senkin esitän vertaillen The Force Awakensiin. Nimittäin: viime vuoden Episodi VII oli elokuva, joka oli hiottu olemaan mahdollisimman pitkälle juuri sellainen jatko-osa, jonka useimmat fanit halusivat. Mutta Rogue One saattaa hyvin olla elokuva, joka paremmin kuin mikään muu episodi (kyllä, myös Imperiumin vastaisku) jatkaa sitä, minkä Uusi toivo aloitti vuonna 1977 ennen kuin sen nimi edes oli Uusi toivo.

En tarkoita elokuvien laatua, siihen voin tulla myöhemmin. Mutta tarkoitan, että tämä on elokuva, joka kertoo kapinallisten epätoivoisesta taistelusta Imperiumin diktatuuria vastaan. Kapinalliset ovat altavastaajia, Imperiumi on galaksin hallitseva voima. Kun tällaiset voimat kohtaavat, ei siinä ole aikaa silitellä teddykarhuja; siinä tulee siinä ruumihia. Imperiumin vastaiskun maine synkkänä Star Warsina on saattanut peittää alleen sen seikan, että nimenomaan Uusi toivo alkaa kohtauksella, jossa Imperiumin sotilaat teloittavat laivallisen kapinallisia, ja juuri siinä elokuvassa paitsi präjäytetään pasifistiplaneetta Alderaan, myös poltetaan surutta Luken vanhemmat. Tällaista vihollista vastaan vapauden puolesta taistelevilla altavastaajilla on ainoastaan toivo epätodennäköisestä oikeuden voitosta, ja originaalileffan myöhempää alaotsikkosanaa toivo toistellaankin myös Rogue Onessa tiheään.

Imperiumin vastaiskun ja kaiken sen jälkeen tulleen myötä on saattanut myös unohtua, että alkuperäinen Star Wars on elokuva tavallisista ihmisistä joutumassa tarttumaan aseisiin hyvyyden puolesta. Okei, yksi näistä ihmisistä on prinsessa ja toinenkin myyttisen soturin orpopoika, mutta tarkoitan, että tässä vaiheessa Luke ja Leia eivät vielä olleet Vaderin jälkeläisiä; sukuyhteytensä myötä suureen rooliin ennalta valittuja. Luke oli talonpoika, Han Solo seikkailija, Leia pippurinen neito pulassa. Etenkin kaksi ensimmäistä sotkeutuvat itseään suurempaan sotkuun ensimmäisen elokuvan kerronnan perusteella lähes sattumalta. Tämä viesti – että kuka tahansa voi löytää sisältään Voiman, joka auttaa saavuttamaan suuria ja voittamaan pahuuden – oli todella merkityksellinen Star Warsin ihan ensimmäisessä menestysaallossa suuren yleisön sydämiin ja länsimaiden lasten leikkeihin. Viestiä vielä alleviivattiin romanisaation alussa, jossa Leia Organan sitaattina sanotaan: ”He olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Luonnollisesti heistä tuli sankareita.”

Selvää on jo ensimmäisen katselukerran perusteella, että alkuperäinen Star Wars onnistuu tässä kauniistikin sanoen paremmin kuin Rogue One. Toimiakseen tällaisen elokuvan tulisi saada meidät välittämään syvällisesti sankareistaan. Tämän iltapäivän puintikeskustelussa yleinen mielipide tuntui olevan, että erityisesti Rogue Onen loppu vaatisi toimiakseen, että hahmoista välittäisi enemmän kuin nyt käy. Aivan Rogue Onen viimeisillä minuuteilla olin kyllä hyvin tunteellisessa tilassa, mutta en minä siinä Jyn Ersoa, Cassian Andoria, Chirrut Imweä, Baze Malbusia tai edes K-2SO:ta surrut. Kapinaliiton ainoan toivon täpärä pelastuminen se oli, joka minuun vetosi.

Jos äitiyisin yhden katsomiskerran jälkeen oikein ilkeäksi, saattaisinkin todeta vielä yhden vertailun viime vuoteen: siinä missä The Force Awakens saa juonellista ja rakenteellista tuttuuttaan paljon anteeksi erinomaisten ja uudenlaisten hahmojensa ansiosta, Rogue One ottaa kyllä muodossaan kiitettävän pesäeron episodielokuviin, mutta epäonnistuu hahmojen tärkeällä saralla. Mutta jos nyt en kuitenkaan yhden katsomiskerran perusteella vielä näin ilkeile (see what I did there?), sanon neutraalimmin, että hahmot ovat pettymys, trailereiden perusteella suuria odottamaani Jyn Ersoa myöten.

rogue-one-14

Kunhan ehdin, täytyy katsoa trailerit ja tv-spotit uusiksi: niissä oli paljon kuvia ja ottoja, jotka eivät ole lopullisessa elokuvassa, ja sellainen on aina kiinnostavaa.

Ja tästä pääsen tässä ensifiilistykityksessäni stubbilaisittain kolmanteen isoon pointtiin. Rogue Onen piti olla elokuva, joka ei olisi suunnattu vain saagan ulkoa osaaville. Olihan se yksittäinen tarina uusista hahmoista, eikä sen tapahtumien ymmärtämiseen pitänyt tarvita olla nähnyt yhtään aiempaa Star Warsia. Ei varmasti ollut sattumaa, että keskeisiin rooleihin oli palkattu kaksi kiinalaista näyttelijää: Kiina on kovaa vauhtia kasvamassa yhdeksi maailman merkittävimmäksi elokuvamarkkinaksi, eikä Star Wars ole niillä markkinoilla vuosikymmeniä tunnettu nimike.

Tämän iltapäivän keskustelujen ja pikapikaisen nettireaktioiden silmäilyn perusteella minusta vaikuttaa, että menemättä edes elokuvan laatuun, tässä Lucasfilm on epäonnistunut. Rogue One tuskin miellyttää satunnaista katsojaa yhtä paljon kuin The Force Awakens. Pikemminkin siitä nauttii parhaiten se fani, joka osaa bongata elokuvasta Obi-Wanin Tatooinen kapakassa murjomat korstot, Rebels-hahmo Hera Syndullan nimen ja ihastuttavan viittauksen George Lucasin varhaiseen käsikirjoitusversioon, jossa galaksia sitovaan energiakenttään viitattiin termillä ”The Force Of Others”.

Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaiselta Rogue One alkaa omassa päässä parin katsomiskerran, päivän ja kuukauden jälkeen tuntua. Samoin kuin se, miten elokuva noin yleisesti otetaan vastaan: ensireaktiot esimerkiksi maailman ensi-illastahan olivat suorastaan ylistäviä, mutta tällä hetkellä tuntuu, että suuremman yleisön ja kriitikkojen kanta eivät sitä voi olla.

Se selviää kuitenkin vain ajan kanssa. Siispä seuraavaan esitykseen kahden tunnin päästä. Aamulla olin ihan in cognito, mutta nyt pitää kuulemma vetäistä Celebrationin kostyymit niskaan.