Bloodline: Uuden trilogian galaksin tila valkenee viimein

Nyt kun The Force Awakensin ensi-illasta on jo yli puoli vuotta, meille vähitellen kerrotaan, kuinka sen kuvaamaan tilanteeseen Jedin paluun onnellisesta lopusta pohjimmiltaan päädyttiin. Olennainen palanen tätä palapeliä on Claudia Grayn kehuttu romaani Bloodline, joka sijoittuu aikaan noin kuusi vuotta ennen Episodi VII:aa.

Tämä kirjoitus alkaa spoilaamattomana kirja-arviona. Selkeän varoituksen jälkeen käsittelen myös kirjan spoilaavia juonenkäänteitä niistä kiinnostuneille lukijoilleni.

Bloodline-cover

Ensin ilouutinen kaikille, joiden mielestä Luke Skywalker ei ollut ainoa klassinen hahmo, joka jäi The Force Awakensissa liian vähälle huomiolle: Bloodline on läpikotaisin Leia-romaani. Sen muissa pääosissa ovat käytännössä uudet hahmot (joista Korr Sella toki vilahti The Force Awakensissa sen yhden sekunnin ajan kuolemassa Hosnian Primen tuhoutuessa). Leia ei sentään edusta kirjassa aivan yksin elokuvahahmoja, mutta hänestä Bloodlinessa ehdottomasti on kyse.

Tai no, hänestä ja Uudesta Tasavallasta. Bloodline on yllättävänkin voimakkaasti poliittinen romaani Tasavallan senaatissa, vaikka se toki kääntyy vähäksi aikaa myös ”kunnon Star Wars –seikkailuksi” salaisine tehtävineen. Claudia Grayn kunnianhimoinen tehtävä on romaanillaan selittää, miksi Uusi Tasavalta, Imperiumin tuhon jälkeen perustettu galaksin demokraattinen yhteishallinto, on hajoamaisillaan (kuten jo takakannen nosto paljastaa tosiaan olevan tapahtumassa). Samalla se selittää, miksi kunnioitettu prinsessa, senaattori ja sotasankari Leia Organa on The Force Awakensin aikaan asemassa, jossa hän uskoo tulevansa salamurhatuksi, jos vielä palaa senaattiin (tämän paljastava kohtaus Leian ja Korr Sellan välillä poistettiin elokuvasta, mutta se esiintyy muun muassa romanisaatiossa).

Romaani perustuu näiltä osiltaan Lucasfilmin Tarinaryhmän kaavailemaan The Force Awakensin taustatarinaan ja toisaalta Episodi VIII:n kirjoittaja-ohjaajan Rian Johnsonin ehdotuksiin. Kirjan ”skandaalipaljastus”-osa sai alkunsa animaatiolyhytelokuvan ideana, jota Tarinaryhmä suunnitteli jo vuonna 2012, ja Ransolm Casterfon hahmo taas oli varhaisessa vaiheessa mukana The Force Awakens -käsikirjoitusluonnoksissa. Bloodline on siis mitä suurimmassa määrin samaa kaanonia kuin elokuvatkin, ”virallinen totuus”, kuten nykyisessä Lucasfilmin tulkinnassa periaatteessa kaikki Disney-oston jälkeen julkaistu.

Toukokuussa julkaistu Bloodline on otettu kiittävästi vastaan. Sitä on kehuttu jopa Star Wars –romaaneista parhaaksi ja sen on väitetty muuttavan The Force Awakensin katsomiskokemuksen.

Tämän huomioiden omat tuntemukseni ovat…ristiriitaiset.

Star Wars –romaanina Bloodline on kyllä erinomaisesta päästä. Sen juoni on toimiva yhdistelmä isoa ja pientä sekä politiikan että toiminnan tasoilla: romaani ei kerro valtavista uroteoista eikä historiallisista käännekohdista, mutta yksilötasolla sittenkin molemmista. Viime vuoden Lost Starsin kirjoittaja Claudia Gray on nytkin taitava henkilökertoja: erityisesti romaanin keskeisin uusi hahmo, ”hyvästä Imperiumista” haaveileva mutta Palpatinea ja Vaderia syvästi vihaava senaattori Ransolm Casterfo on ensiluokkaisen monitasoinen. Ovelasti Gray saa lukijan ensin leimaamaan Casterfon keskenkasvuiseksi kiihkoilijaksi kuten Leiakin tekee, ennen kuin paljastaa, etteivät asiat ole niin mustavalkoisia.

The Force Awakensin prequelina Bloodline onnistuu paitsi juonikuvioiden tasolla, myös ja erityisesti galaksin Imperiumi-suhteen kuvaajana. Bloodlinen aikana Imperiumista alkaa olla niin kauan, että vallassa on seuraava sukupolvi, mutta sodan kokeneetkin ovat yhä niin läsnä, että täysi läpivalaisu historiaan on yhä vaarallisen tekemättä. Imperiumin kansalaisten ruohonjuuritasoa upeasti Lost Starsissa kuvannut Gray onnistuu näiden mielipidevirtojen esittelyssä upeasti nytkin, ja siten kaukainen galaksi tuntuu taas piirun verran realistisemmalta.

Mutta sittenkin minusta tuntuu, että siinä missä Lost Stars oli minustakin mestarillinen, Bloodline tuntuu kiireessä kirjoitetulta. Se yksinkertaistaa Uuden Tasavallan senaatin kahdeksi keskenään riiteleväksi puoluelaumaksi, jotka eivät saa mitään aikaiseksi lähinnä siksi, etteivät saa. Aivan perimmäiset syyt senaatin saamattomuuteen jäävät lopulta aukeamatta samaan tapaan kuin arvoitukseksi jää, minkä senaattori kotiplaneetaton Leia itse asiassa on – aivan kuin kirjailijalla ei sittenkään olisi vastausta ensimmäiseenkään kysymykseen.

Kirjaa on myös paikoin kiusallisen helppo tulkita vertauskuvaksi Yhdysvaltain todellisesta kahtiajakautuneesta poliittisesta umpisolmusta. Bloodline paljastaa, että Star Warsin galaksi on jakautunut parissakymmenessä Jedin paluun jälkeisessä vuodessa ”populistisiin” ja ”centristisiin” planeettoihin. Populistit, joihin Leia kuuluu, haluavat mahdollisimman heikon keskusjohdon, jotta siitä ei enää koskaan voisi nousta Imperiumin kaltaista diktatuuria. Centristit taas uskovat voimaan ja vahvuuteen. Onneksi Grayn ei sentään voi katsoa väittävän Leiaa ja muita ”hyviksiä” republikaaneiksi tai Yhdysvaltain demokraatteja Imperiumin perään haikaileviksi centristeiksi, sillä aivan sellaisenaan asetelma ei meidän galaksiimme käänny: centristit muun muassa kannattavat kuolemantuomiota.

Lisäksi…tämä menee henkimaailman ja ehdottomasti makuasioiden puolelle, mutta en voi olla lisäämättä: En ole aivan varma, tunnistanko romaanista prinsessa Leiaa. Älkää käsittäkö väärin: Grayn Leia tuntuu aidolta ihmiseltä, sympaattiselta ja sympatian arvoiselta, mutta kuulostaako hänen äänensä siltä, jollaisena minä näen Leia Organan? Jostain syystä ei aivan, vaikken osaa edes osoittaa, miksi. Leian suhde Vaderiin, isäkseen paljastuneeseen kiduttajaansa, tuntuu minusta oikealta, mutta ikuisen taistelijan pettynyt suhde politiikkaan ei yhtä lailla. Tarinassa vain vieraileva Han Solo kyllä tuntuu omalta itseltään, ja Leia-Han –kohtaukset kuuluvat kirjan aidoimpiin. Tätä kirjoittaessani huomaan jo epäileväni tuntemuksiani, mutta lukiessani minun oli vaikea kuulla kirjan Leiana elokuvien Leiaa.

Kannattaako Bloodline lukea? Kyllä. Onko se uuden kaanonin paras Star Wars –romaani? Ei, koska se on vasta toiseksi paras Claudia Grayn Star Wars –romaani. Onko se erinomainen poliittinen trilleri muussa kuin Star Wars –mielessä? Ei, sillä sen varsinainen juoni on melko arvattava.

Kuvan jälkeen spoilaava osuus, eli mitä Bloodlinessa tapahtuu sellaista, mikä tekee siitä tähän mennessä keskeisimmän The Force Awakensin ja koko uuden trilogian prequelin.

bloodlineposter

Oikeastaan sen jo sanoin: Bloodline selittää The Force Awakensin aikaisen galaksin tilaa ja Leian henkilökohtaista asemaa siinä enemmän kuin mikään tähän mennessä, tuo elokuva ehdottomasti mukaan lukien.

Bloodline paljastaa, että vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia galaksi ei ollut vielä kuullutkaan The First Orderista. Imperiumi oli voitettu, ja Leiankin silmissä suurin uhka oli Tasavallan itsensä hajoaminen kahtia, mahdollisesti sotaisasti.

Kirjan lopussa jää vielä arvoitukseksi, josko näin itse asiassa kävikin. Bloodlinessa selviteltävä salaliitto nimittäin on, että eräät centristiset maailmat tukevat salaa Imperiumin jäänteistä kerättyjä sotilaallisia joukkoja, suunnitelmissaan Ensimmäisen Ritarikunnan tuleva esiinmarssi. Bloodlinen jälkeenkään emme tiedä, kuinka Chuck Wendigin Aftermath-romaanin salaperäisen amiraalin johtamien viimeisten keisarillisten ajasta päästiin tähän, ja missä esimerkiksi Snoke on tässä vaiheessa (häntä ei mainita Bloodlinessa, vaikka The Force Awakensin romanisaation mukaan Leia ja Snoke tuntevat toisensa). Kannattaa kuitenkin huomata ajankohta: kun esimerkiksi Finn ja monet muut First Orderin sotilaat on kaapattu vanhemmiltaan jo lapsina, on tämä suunnitelma ollut tekeillä jo pitkään ennen Bloodlinen aikaa ja paljastumistaan, eikä sen paljastumisesta ole toisaalta The Force Awakensin aikana vielä kovin kauaa. Ehkäpä Snoke onkin tässä vaiheessa yksi Uuden Tasavallan huomaamattomista senaattoreista, Palpatinen tapaan? (Vaan eikö se olisi tylsää?)

Ajankohtansa kautta Bloodline tulee paljastaneeksi muutakin kiinnostavaa. Tässä hetkessä, siis vielä kuusi vuotta ennen The Force Awakensia, Ben Solo ei ole vielä kääntynyt opettajaansa Luke Skywalkeria vastaan ja ottanut nimeä Kylo Ren (eikä Luke Skywalker ole siis vielä kadonnut). Tai – jos näin on tapahtunut, se on tapahtunut juuri äsken, sillä Ben ja Luke ovat koko romaanin ajan jossain kaukana, tavoittamattomissa. Todennäköisesti tämä synkkä päivä, johon epäilemättä palataan vielä Tarinaryhmän luotsaamissa Star Wars –tarinoissa ellei suorastaan elokuvissa, ajoittuukin juuri näille main, sillä tiedämme The Force Awakensin romanisaatiosta Hanin ja Leian menettäneen poikansa jo ennen tämän aikuistumista.

Todennäköisimmältä kuitenkin tuntuu, että noihin tapahtumiin johtaa suoraan Bloodlinen toinen iso käänne. Romaanin edetessä galaksille paljastuu Leian skandalöösi perhetausta: kyllä, jedi-Luke tiedettiin hänen veljekseen, mutta sikäläisessä Wikipediassa Anakin Skywalkerin artikkeli ei jatkunut ”Katso: Darth Vader”. Toisin kuin vanhassa expanded universessa, jonka perusteoksessa Thrawn-trilogiassakin noghrit kunnioittivat Leiaa ”Lady Vaderina”, tässä kaanonissa Luke ja Leia katsoivat parhaaksi pitää isänsä myöhemmän aliaksen omana tietonaan – jopa niin tarkasti, että he eivät kertoneet edes lapsenlapsi Benille. Kuinka suurta osaa tämä salailu näyttelikään Kylo Renin pettymyksessä vanhempiinsa, jää nähtäväksi.

Sisällissodan sankarin paljastuminen vihatun Vaderin tyttäreksi on siis uuden kaanonin selitys sille, miksi Leia on Tasavallan paaria-luokassa ja miksi hän johtaa vastarintaliikettään salassa sen sijaan, että olisi puhunut sen osaksi Uuden Tasavallan virallista ulkopolitiikkaa. Tämä selitys on minun puolestani aivan uskottava – jos kohta luonteeltaan niin monimutkainen, että sen avaaminen pelkät elokuvat katsovalle yleisölle on vaikeaa. Rian Johnsonin osallistuminen romaanin ideoimiseen lupaa joka tapauksessa, että galaktinen politiikka on jossain määrin osa Episodi VIII:aa.

Tämäkin on sanottava ääneen: Ajankohtansa vuoksi Bloodline tulee myös – sori vaan – nollanneeksi aika monta Rey-teoriaa. Bloodlinen aikaan Rey on kaiken tietämämme mukaan ollut jo monta vuotta yksin Jakkulla. Leian ja Hanin tyttäreksi Reytä tuskin enää moni veikkasikaan, mutta näin vaihtoehdoista näyttää pyyhkiytyvän Lukekin. Vaikka…saapa nähdä.

Vielä yksi sivuseikka ansaitsee maininnan, ja sekin menee luokkaan ”kutkuttavan salaperäistä”. Romaani nimittäin vihjaa moneen kertaan Mon Mothman olevan ”poissa” ja ilmeisesti sairas, mutta tekee selväksi, että tämä ei ole kuollut. Äkkiä laskien Kapinaliiton vanhan johtajan ja Uuden Tasavallan ensimmäisen kanslerin täytyy olla tässä vaiheessa vähintään 80-vuotias, mutta pidän vähintään mielenkiintoisena, että romaani vihjailee hänen politiikkaan paluunsa epävarmuudesta. Oma salaliittopääni on taipuvainen tulkitsemaan tämän kääntäen: romaani tulee vihjanneeksi, että saatamme hyvinkin vielä tavata Rogue Onessakin esiintyvän Mon Mothman Episodi VIII:ssa tai IX:ssä, joka tapauksessa vähintään oheisteosten puolella. Jos The Force Awakensissa todella tuhottiin koko Uuden Tasavallan hallinto, eikö vanha sotaratsu saata tuumia: ”Taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan”?

Mainokset

Rogue One ei ole välttämättä vaarassa epäonnistua – vaan keventyä

Rogue One on pulassa.

Tai sitten ei. Huhuja ei välttämättä kannata uskoa. Eräiden huhujen mukaan pulassa piti oleman myös The Force Awakensin, josta muun muassa jouduttiin erottamaan käsikirjoittaja ja aloittamaan alusta kesken lavasteiden rakentamisen. Sittemmin olemme oppineet, että jos Episodi VII pulassa olikin, ’potkut’ olivat turhan yksiselitteinen ilmaus Michael Arndtin lähdöstä, eikä hänen jälkeensä todellakaan aloitettu alusta.

Mutta Rogue One, siis. Tämä kirjoitus käsittelee tuotannon tilannetta eikä sisällä voimakkaita juonispoilereita. (Samoihin raportteihin tosin sisältyy yksi kiintoisa, elokuvan loppuun liittyvä juonihuhu, jonka voi lukea täältä.)

rogue-jyn

Felicity Jones on joulukuussa Jyn Erso, uuden Star Wars -elokuvan päähenkilö.

Ensimmäisen Star Wars -spinoffin Rogue Onen on tosiaan viime päivinä väitetty olevan ”kriisissä” ja sitä tuottavan Disney-yhtiön ”paniikissa”. Pari viikkoa sitten nettiin ehti jo tieto, että Rogue Oneen kytkeytyvä sarjakuva olisi peruttu (tai ainakin siirretty), koska itse elokuvaan halutaan tehdä vielä isohkoja muutoksia. The Hollywood Reporterin äskettäisen jutun mukaan kesä-heinäkuussa tehdään neljä viikkoa lisäkuvauksia, joiden tavoite on keventää elokuvan tunnelmaa ja lisätä siihen seikkailun iloa. Tähän on lehden lähteiden mukaan päädytty, koska Disney-pomojen mielestä raakaleikkauksessa ei ollut oikea, ”klassinen Star Wars” -fiilis. THR:n ja eräiden muidenkin lähteiden mukaan raakaleikkaus ei ollut huono, mutta ei myöskään riittävän loistava.

Uutista on syytä purkaa toteamalla ensin tosiasiat. Tosiasia yksi on, että lisäkuvaukset eivät ole isoissa Hollywood-elokuvissa an sich katastrofin merkki – päinvastoin, ne ovat sääntö. Sekään ei huuda kriisiä, että lisäkuvauksista päätetään ensimmäisen leikkauksen valmistuessa: nimenomaan niistä päätetäänkin, kun elokuva alkaa ottaa muotoaan. Itse asiassa projektin tila kuulostaa erittäin vakaalta, jos Rogue Onesta todella on jo näin varhain olemassa ”kokonainen” raakaleikkaus, vaikka ensi-iltaan on tosiaan vielä aikaa. (Huhumuotoilu, jonka mukaan paniikin olisi laukaissut yleisön reaktio testinäytökseen, ei pidä paikkansa: Rogue One ei todellakaan ole vielä ulkopuolisen testiyleisön katsottavissa.)

Tosiasia kaksi kuitenkin on, että neljän viikon täydennyskuvaus on minunkin käsitykseni mukaan pitkähkö kesäleiri. Niin paljon ei tarvita ihan parin kohtauksen uusintakuvauksiin, eikä äskettäin valitun nuoren Han Solon todennäköisen cameon lisäämiseenkään.

rogue-one-cast-photo

Tämä luokka kokoontuu uusintaottoihin kesä-heinäkuussa.

Olen alkanut tottua siihen, että näitä uusia Star Wars -elokuvia tehdään tavalla, joka kuulostaa siltä, että kaikki olisi koko ajan pielessä. Erityisesti käsikirjoittajat vaihtuvat yhtenään: Rogue Onella niitä on ollut virallisesti kaksi (Gary Whitta ja Chris Weitz), mutta huhun mukaan myös Christopher McQuarrie on käynyt kirjaamassa käsikseen siivunsa. Vielä Whittan lähdön aikaan epäilin syyksi taiteellisia erimielisyyksiä ja potkuja, mutta nyt minusta tuntuu, että kyse on vain uudesta normaalista. Nyt kesällä kiillotusvuorossa saattaa olla taas uusi nimi. Kuvaavaa on, että Rogue Onen pressimatskuissa ei ole juuri kirjoittajista puhuttu.

Tarinoita ja käsiksiä juonitaan Hollywoodin isoihin viihde-elokuviin nykyään komiteoissa kuin tv-sarjoja aikanaan. Varsinaisia näppäimistöä hakkaavia tekijöitäkin vaihdetaan muissakin hankkeissa ilmeisen tarkoituksella prosessin aikana, jotta ideoita katsottaisiin tuorein silmin. Star Wars ei enää ole se itsevaltaisen auteurin luotsaama sarja, jonka George Lucas päästi käsistään. Rogue Onen ei koskaan pitänytkään olla kenenkään käsikirjoittajansa, ei ohjaaja Gareth Edwardsin eikä idean isän John Knollin lapsi. Se on tiimituote, josta vastaavat heidän lisäkseen muun muassa tuottaja Kathleen Kennedy ja Lucasfilmin tarinaryhmä. Ja, kyllä, viime kädessä myös Disneyn pomot. Pidimme ajatuksesta tai emme, näin tehtiin myös The Force Awakens – ja useimmat meistä pitivät silloin lopputuloksesta.

Jos nämä tahot siis katsovat, että Rogue One kaipaa tavallista enemmän lisäkuvauksia, ei meistä pitäisi olla sitä päätöstä elokuvaa näkemättä moittimaan. Hitfixin Drew McWeeny lisää rauhoittelukolumnissaan, että lisäkuvaukset on ideoitu yhdessä elokuvan ohjaajan Edwardsin kanssa. Jos kaikki menee kuten elokuvissa (ha ha), lisäkuvauksia ei erota lopputuloksesta mitenkään. Vai olisitteko muka arvanneet, että ”You talk first? I talk first?” oli The Force Awakensiin jo kuvattuun kohtaukseen samaan tapaan myöhemmin lisätty kepeyden hetki?

Kannattaa myös muistaa, että tämä on franchise, jonka tuorein osa on nyt elokuvahistorian kolmanneksi menestynein ja kotimaassaan peräti numero yksi. Jospa Disneyn kukkaronhaltijat katsovat, että tällaisessa tilanteessa lisäkuvauksiin voi huoletta käyttää tavallista enemmän rahaa ja aikaa laadun varmistamiseksi?

rogue-atat

Rogue Onen teaserissa oli paljon tuttua, mutta tunnelmaltaan myös paljon uutta.

En siis toistaiseksi pelkää, että Rogue One olisi kääntymässä samanlaiseksi katastrofiksi kuin Josh Trankin potkuihin keskeytynyt, todennäköisesti Boba Fettistä kertoneen elokuvan tuotanto uhkasi olla. Eikä minua kiusaa sekään, että Rogue Oneen halutaan kepeitä hetkiä ja hauskaa seikkailuntuntua. Mutta se minua harmittaa, että tämä saattaa tarkoittaa, että näin Rogue One menettää ainakin osan omaleimaisuudestaan.

Tarkoitan, että alunperinhän tämän ensimmäisen standalone-elokuvan nimenomaan piti olla rujompi ja raaempi kuin saagaepisodien. Tämän piti ”panna sota Tähtien sotaan”, kuten sanonta sanotaan. THR:n jutussa yksi lähde moittii elokuvaa siitä, että se ”tuntuu sotaelokuvalta” – mutta alunperin juuri sen piti olla tavoite!

Koska nämä ovat vasta huhuja, en halua huolestua vielä turhasta. Ja on toki niinkin, että ”hyvä Star Wars -seikkailuelokuva” voittaa ”huonon Star Wars -sotaelokuvan” – ei siis sillä, että tämä uutinen tarkoittaisi, että noin kärjistetystä vaihtokaupasta olisi nyt kyse. Mutta toivon, että Rogue Onesta ei nyt riisuta pois sitä, mikä elokuvasta teki innostumisen arvoisen ennen yhdenkään näyttelijän paljastumista. Ainakin vielä teaserissaan Rogue Onen tunnelma vaikutti minusta erinomaiselta, ja niin tuntui nettireaktioiden perusteella vaikuttavan muistakin.

Laajemmin koko ”A Star Wars Story” -standalone-elokuvien pointin pitäisi (ainakin minusta) olla se, että ne mahdollistavat myös tyyliltään aivan toisentyyppisten tarinoiden kertomisen. Niiden pitää tuntua tapahtuvan Tähtien sodan maailmassa, mutta niiden ei minusta välttämättä pitäisikään tuntua ”klassisilta Star Wars -elokuvilta”, kuten THR:n lainaama lähde sanoo. Gareth Edwards on toisentyyppinen ohjaajakin, ja onhan tässä kyse myös ensimmäisestä SW-elokuvasta, jonka musiikkia ei sävellä John Williams. Disneyn pitäisi luottaa kruununjalokivensä brändin voimaan: ei yleisölle tarvitse tarjota aina samaa tämän(kään) otsikon alla.