Aiemmat episodit, osa 6: Sithin kosto ja aluton loppu

Ja niin saavumme tämän kirjoitussarjan loppuun. Prequel-trilogian päätösosaan, jonka toiset niputtavat laadullisesti samaan pinoon edeltäjiensä kanssa, mutta joka esimerkiksi nettiäänestyksissä usein sijoittuu kolmanneksi tai jopa toiseksi parhaaksi Star Wars -elokuvaksi. Star Wars Episode III: Revenge of the Sithiin, jonka George Lucas itse uskoi olevan se elokuva, jonka yleisö odotti Episodi I:n olevan.

Kahteen edeltäjäänsä verrattuna Sithin kosto onkin sen verran toista maata, että episodit perätysten katsottuna (ja, voin kertoa lähiajoilta omakohtaisesti todistaen, perätysten niistä kirjoittaessa) se voi tuntua ansaitsemaansakin paremmalta elokuvalta. Voin kuvitella, että Star Warsiin ohimenevällä mielenkiinnolla suhtautuva satunnainen katsoja ihmettelee kahta ensimmäistä prequelia katsoessaan, mistä koko saagan valtava arvostus olikaan peräisin, ja tätä katsoessa taas tuumaa vähintään jotain kelvollisesta viihteestä.

rots-war

Kloonisodat jäivät episodien väliin ja animaatiosarjaan, mutta kyllä näissä loppukahinoissakin sentään annetaan vastinetta alkuskrollin aloitussanalle ”War!”

Saagan luonteesta johtuen Sithin kosto on itse asiassa hyvin erikoinen blockbuster-elokuva – tai ainakin oli sitä ennen kuin Christopher Nolanin Batman-trilogia teki synkistä tarinoista muotia ison rahan leffoissa. Kyseessähän on suuren tragedian traagisin kohta, jossa edellisten osien sankari kääntyy pahaksi, eikä pelastu pimeydestä lopputeksteihin mennessä. Pelkkää prequel-trilogiaa katsoen Anakin Skywalkeriin on tähän mennessä liitetty lukemattomien mytologioiden valitun sankarin piirteitä ja neitseellistä sikiämistä myöten jopa Kristus-myytin hahmoa, mutta tässä eräänlaiseksi lopuksi tarkoitetussa episodissa nämä ihanteet uppoavat laavaan. Shakespearen tragedioiden sankarit menettävät kaiken, tämän sarjan sankari pettää ystävänsä ja tappaa viattomia lapsia.

Koska kyse on esiosasta, tämä ei tietenkään ole tarinan loppu, ja jokaisen katsojan kai pitäisi se katsoessaan tietää. Mutta tämä oli yhden sukupolven Star Wars -trilogian loppu – ja sitä paitsi Suomessa ikärajalla K11 markkinoitu päätösosa, jonka edellisiä osia oli aiheellisesti syytetty lapsellisiksi. Vuosia myöhemmin lapsiyleisölle tehtiin The Clone Wars -animaatiosarjaa, jossa lastentappaja-Anakin jälleen/viimein esiintyi sankarillisena, nuoren katsojan samastumiskohteena. Sanotaan mitä Sithin kostosta tahansa, se on ainakin lähtökohtaisesti rohkea elokuva – ja olen tyytyväinen, että George Lucas kaikesta huolimatta uskalsi toteuttaa sen valmiiksi elokuvaksi näinkin aikuisessa muodossa.

rots-palpatine

Huppuhahmossaan Sidious on ehkä vähän liikaa käkättävä superpahis, mutta tämä Palpatinen pirulainen se kyllä pistelee trilogiassa parastaan.

Sithin kosto esimerkiksi uskaltaa rauhoittua, vaikka käynnistyykin trilogian isoimmalla avaruustaistelulla. Niin sanottu viettelyjakso on yllättävänkin pienimuotoista draamaa, eikä Palpatinea upeasti tulkitsevan Ian McDiarmidin sivistyneen paholaisen loppupeli peity efekteihin tai taisteluihin. (Jakson huipentuma, Darth Plagueis -valheen sisältävä oopperakohtaus, tietenkin pitää sisällään melkoisen efektin, mutta sen savukäärmeiden hämmentävä piirileikki taustoittaa dialogia täydellisen pehmeästi.)

Elokuvasarjaksi, jonka alle (ja paikoin ylle) useimmiten on episodien alusta loppuun asetettu John Williamsin sinfoninen äänimatto, Sithin kostossa on hämmästyttävän monta musiikitonta hetkeä. Dialogittomat kohtauksetkin, joita niitäkin on Star Wars -elokuvaksi monta, on maltettu olla kuorruttamatta tunteita alleviivaavilla nuoteilla. Kohtaus, jossa Anakin ja Padme vain tuijottavat (tietämättään) toisiaan ikkunoista ratkaisun hetkellä, on suosikkini koko elokuvassa.

Muutenkin on vaikea välttyä tunteelta, että itsepäinen George Lucas olisi tätä episodia tehdessä sittenkin kuunnellut faniensa ja kriitikoidensa ääniä. Erityisesti Kloonien hyökkäykseen verrattuna Sithin koston efektit palvelevat tarinaa, olematta itsetarkoitus tai juonen ripustusnaru. Dexter-baarimikon ja Kaminon kloonaajien kaltaisista CGI-hahmoista on jälleen palattu toteuttamaan toiseutta maskeilla, kuten wookieeiden paluu ja Utapaun pitkänaamat todistavat. Planeettojen luonteva vilahtelu tuo samalla episodiin koko sarjassa kaivattua suuren galaksin tuntua: tässä sotaa todella käydään samanaikaisesti joka puolella, eikä kaiken merkittävän tarvitse tapahtua Tatooinella. Kameran kömpelöstä hyppelystä planeetalta toiselle ei ole kokonaan päästy, mutta parhaimpina hetkinä se on korvattu komeilla montaaseilla samanaikaisista tapahtumista, kuten Imperiumin syntysanoja lausuttaessa Coruscantilla ja Darth Vaderin ”huolehtiessa” samaan aikaan separatistijohtajista Mustafarilla.

Yksikään hahmoista ei myöskään tällä kertaa tunnu vain kulkeutuvan kohtauksesta toiseen, mikä tosin voi johtua siitä, että erityisesti Padmen rooli on kutistunut aktiivisesta toimijasta katalyytiksi. Monet takiaishahmot Threepiosta lähtien ovat suorastaan sivurooleissa, eikä Jar Jar Binks sano Sithin kostossa sanaakaan. Episodi III:n komediattomuus on muutenkin pysäyttävää, jälleen erityisesti verrattuna enemmän tai vähemmän onnistuneilla gageilla vuorattuihin edellis-prequeleihin. Paikoitellen nämä tunteet vievätkin pidemmälle: Sithin kosto ei parhaina hetkinään tunnu lainkaan Pimeän uhan ohjaajan ohjaamalta.

rots-66

Edelleen sykähdyttävä Order 66 -montaasi. Jos joulukuussa näemme First Orderin, missä ovat ne loput 64?

Mutta jotta Sithin kostoon voisi suhtautua näin, on paitsi katsottava sormien läpi Pimeästä uhasta ja Kloonien hyökkäyksestä tuttuja hölmöyksiä (”Only a Sith deals in absolutes!”, linjaa absoluuttisesti Obi-Wan), myös ja ennen kaikkea veistettävä joukko asetuksia kiveen.

On esimerkiksi hyväksyttävä, että myyttiset Kloonisodat, joista prequel-trilogian piti vuosien 1983-1999 odotusten mukaan kertoa, jäivät episodien väliin. On kuviteltava tapahtuneeksi Anakin Skywalkerin ja Obi-Wan Kenobin ystävyyden kehittyminen, koska valkokankaalla siitä on nähty vain viitteitä. Niin ikään on kuviteltava Anakinin sankarillisuuden vähittäinen lipuminen kohti pimeyttä, koska Pimeän uhan kiltin lapsen jälkeen Kloonien hyökkäys tuntui esittelevän jo kovaa vauhtia pimenevän jedioppilaan. On myönnyttävä siihen tosiseikkaan, että monet Kloonien hyökkäyksen kiinnostavimmat juonilangat jäävät vaille ratkaisua, ja että tuossa kakkososassa esitelty särmikäs pahis kreivi Dooku siivotaan heti tämän episodin alkajaisiksi pois kuvioista, korvattavaksi tämän episodin CGI-hirvityksellä kenraali Karmivalla.

Ehkäpä on hyväksyttävä vielä sekin, että Anakin Skywalkerin rooliin on kirottu juuri Hayden Christensen, sillä monista hän ei tässä paremmassakaan episodissaan vastaa katsojan mielikuvaa hahmosta – eli katsojan mielikuva ei vastaa Lucasin mielikuvaa. (Minusta hän on tässä erityisesti yhteiskohtauksissaan McDiarmidin kanssa oikein hyvä, mutta kohtaukset Natalie Portmanin kanssa ovat yhtä raivostuttavan kankeita kuin aiemminkin.)

rots-obi

Onko tämä prequel-trilogian tunteellinen huippukohta? Sen pitäisi olla.

Niin, menisinpä jopa niin pitkälle, että Sithin kosto on varsin onnistunut päätös elokuvatrilogialle, jonka kahta ensimmäistä osaa emme ole nähneet. Siinä mielessä Lucasin arvio siitä, että katsojat olisivat halunneet nähdä tämän episodin Pimeän uhan paikalla, osuu sattuvan oikeaan: Lucas ei onnistunut kertomaan tarinaa, joka johti Sithin kostoon, mutta onnistuu sentään kertomaan meille Sithin koston.

Valitettavasti se ei riitä, koska loppu jää silloin vaille alkua – ja tämän piti olla prequel-trilogia, jonka piti nimenomaan näyttää meille se alku. Ei yleisö oikeasti odottanut Episodi III:n, Anakinin lankeemuksen, olevan Episodi I, ja Lucas oli kauhistuttavan väärässä edes luullessaan niin. Ei yleisö pettynyt Pimeään uhkaan siksi, ettei Anakin vielä siinä kääntynyt pimeälle puolelle, vaan siksi, ettei se päässyt Anakinin tarinassa kunnolla edes alkuun. Ei Anakin Darth Vaderina olisi edes ollut suuren elokuvatrilogian arvoinen tarina, mutta uskottava kertomus sankarin tuhosta olisi ollut. Sitä emme prequel-trilogiassa saaneet, eikä sitä epäonnistumista vapahda mikään prequeleista nostettavissa oleva yksityiskohta.

Mitä tahansa joulukuussa sarjan seitsemänneltä episodilta saammekin, vaikuttaa onneksi siltä, että lähtökohta on paremmassa kunnossa: ei tunnu todennäköiseltä, että The Force Awakens jäisi irralliseksi uudesta trilogiasta Pimeän uhan tapaan. Toivottavasti se tarkoittaa, että uusi trilogia rakentuu niin vahvalle perustalle, että kun se aikanaan päättyy – koko episodinumeroidun sarjan? – viimeiseen osaan, sen huipennus ei tunnu tyhjältä. Että kun Rey, Finn, Poe tai Kylo episodi IX:n kliimaksissa lausuu jotain yhtä painavaa kuin ”You were my brother, Anakin. I loved you”, me tunnemme sen, ja itkemme mukana.