Imperiumin vastaisku kahdessatoista 33 1/3 kierroksen minuutissa

Tarkoitukseni on kyllä palata piakkoin taas The Force Awakensiin (etenkin kun maanantaina saattaa ilmestyä jopa traileri!), mutta pysytelläänpä aiempien episodien parissa vielä hetki. En malta olla kirjoittamatta kesällä löytämästäni kuriositeetista. Kyseessä on The Empire Strikes Back Read-Along Book and Record 33 1/3 RPM. Eli omasta lapsuudestani tutulla kielellä satukasetti – paitsi että vinyylinä ja Star Warsista.

readalong_esbLevy on 33 1/3 -nopeudella pyöritettävä seiskatuumainen, joka tarkoittaa, että 12-minuuttisen tarinan kuunnellessaan pitää kääntää puolta Dagobahin kohdalla. Kirjasessa on 24 sivua. Julkaisuvuosi on käsittääkseni 1980. Minä löysin levyni Huuto.netistä, mutta tottahan joku tämän aarteen näyttää nettiinkin tallentaneen.

(Versiota ei pidä sekoittaa tänä vuonna uudelleenjulkaistuihin read-along-kirjoihin, jotka perustuvat special editionien alla 1997 valmistuneisiin versioihin, eikä varsinkaan romanisaatioihin pohjanneisiin radiodraamoihin, joista Empire kesti noin viisi tuntia – kyllä, SW-elokuvien äänikirjamaisiakin sovituksia riittää!)

Mikään äänikirja tämä ei kuitenkaan siis ole. Imperiumin vastaisku -”satukasetti” kestää tosiaan vain 12 minuuttia, ja se tarkoittaa, että nyansseja ei tässä sovituksessa kerrota. Kuuntelukokemus on melkein hengästyttävä: teksti etenee kuin seiskatuumaisilta kenties tutummat pop-kappaleet. Pikasuoritus jättää ainakin minut yhtä aikaa hämmentyneeksi ja vaikuttuneeksi: kun elokuvan tarinan riisuu käännekohtiinsa, huomaa siinä olevan niitä aika vähän. Vaikka Star Warsissa on monia satujen ja mytologioiden piirteitä, kokonaisia juonikuvioita myöten, ei Imperiumin vastaiskusta oikein suositeltavaksi iltasaduksi ole. Luke käy oppimassa Voiman käytön Yodan opissa, ja sitten hänen onkin jo lähdettävä taistelemaan Darth Vaderin kanssa, joka kertoo olevansa hänen isänsä. Tässä sovituksessa yllätyskäänne ei tunnu synkän episodin synkältä huipentumalta, koska sen sujahtaessa ohi ehtii hädin tuskin ihmetellä, mitä juuri tapahtui.

readalong_esb1Itse asiassa elokuvan tapahtumat on kuitenkin oiottu suorastaan ihailtavasti. Esimerkiksi kirjasen ensimmäisellä sivulla Luke ratsastaa tauntaunilla, ja toteaa, ettei Imperiumin joukoista ole merkkiäkään. Seuraavan sivun ensimmäisessä virkkeessä Han Solo jo huomaa luotaindroidin väläyksen tukikohdan tutkassa. Wampalle tai eksymisille lumimyrskyyn ei ole aikaa, muttei tarvettakaan. Nopeaan Yoda-kohtaukseenkin mahtuvat sentään kaksi olennaisinta opetusta: ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella ja asiat on tehtävä, ei yritettävä tehdä. Jos nämä nimittäin ehtii vauhtikuunnelmasta huomata.

readalong_esb2Mutta ehtihän ne, jollakin lukuisista kuuntelukerroista siis. Sillä ei kai tällaisen tuotteen kohdeyleisö aikanaankaan ollut elokuvaa näkemätön lapsi. Kyse oli siitä, että vuonna 1980 elokuvaa ei ollut helppo nähdä uudelleen, joten romanisaatiot, sarjakuvasovitukset ja tällaiset lapsiystävällisemmät ratkaisut ajoivat kotivideon virkaa. Voin kuvitella, että elokuvan tuolloin vain kerran teatterissa nähneen nuoren katsojan silmissä tähän kirjaseen painetut leffakuvat saattoivat painua mieleen siten, että ne pomppaavat edelleen pysäytyskuvina esiin elokuvaa katsoessa. (Erikoista muuten, että 23 leffastillin keskellä on yksi Ralph McQuarrie -luonnos – se, joka esittää Pilvikaupunkia. Miksiköhän?)

Kuunnelmana The Empire Strikes Back Read Along Record ei silti ole, vimmaisesta vauhdistaan huolimatta, mikään juosten kustu suoritus. Aitoa John Williams -musiikkia käytetään peräti hienosti, tuttujen teemojen noustessa esiin, vaikka vain hetkosiksi kerrallaan. Ääniefektit ovat niin ikään elokuvasta. Sen sijaan repliikit eivät ole, ja ne ovatkin todella epätasaiset. Luken ja Hanin ääninäyttelijät (keitä ovatkaan) tavoittavat hyvin esikuviensa sävyt ja jopa muistuttavat Mark Hamillia ja Harrison Fordia. Keisari Palpatine sen sijaan kuulostaa enemmän Ben Kenobilta kuin itseltään, ja Darth Vaderin kohdalla aitoutta ei ole edes yritetty tavoitella.

Tosin repliikit eivät voisi elokuvasta ollakaan, sillä ne on pitänyt kirjoittaa uusiksi. Joukossa on muuten levyn kiinnostavin painotusero: tämän sovittaja on kirjoittanut Leian miettimään mustan lordin tavoitteen paljastuessa Pilvikaupungissa ”But why would Vader want Luke?”. Elokuvassa tämä kysymys heitetään ilmaan niin ohuesti (tyrmässä, Han Solon suulla ja sanoilla ”What’s so special about Luke?”), että sen hädin tuskin huomaa. Koska niin paljon muuta on pikakuunnelmasta riisuttu pois, pelkkä tuon rivin jättäminen (tai lisääminen, voi oikeastaan sanoa) korostaa sitä niin, että se melkein saa minut näkemään Imperiumin vastaiskun loppupuolen toisin. Tuohon yhteen lauseeseen kun sopii vaikeasti englannista kääntyvä termi foreshadowing, joka merkitsee tulevan käänteen ennakointia vihjaillen – elokuvahan puolestaan vetää loppukäänteen puskista.

readalong_esb3Kerrassaan mielenkiintoinen tuttavuus siis, monin tavoin. Ja näitäkin on muuten aikanaan julkaistu vähän (tai paljon) muitakin kuin elokuvasovituksia. Miltähän kirpputorilta niitä löytyisi?

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.