Aiemmat episodit, osa 5: Kloonien hyökkäys ja syvä huokaus

Kloonien hyökkäyksen aivan ensimmäiset hetket ovat lupaavat. Rakoilevasta Tasavallasta ja jedien ahdingosta kertova alkuskrolli lupaa mennä asiaan prologimaisen Pimeän uhan jälkeen. Aivan ensimmäiset kuvat Coruscantiin lipuvasta kuningatar Amidalan aluksesta kuuluvat elokuvan hienoimpiin.

Noin toisella minuutillaan Episodi II päräyttää naamalle täysin tarpeettoman, alleviivaavan kuvan aluksen sisältä, jossa kerrotaan todennäköisesti sokeita katsojia ajatellen aluksen saapuneen perille. Heti laskeuduttuaan alus räjähtää, ja Amidala kysyy, miksi palasikaan takaisin Coruscantille. Liekö tärähdys vienyt sankarittaremme muistin, koska pian tämän jälkeen elokuva opettaa meille Amidalan olevan Coruscantilla toimivan senaatin oppositiojohtaja, joka sitä paitsi seuraavassa käänteessä ei haluaisi millään poistua planeetalta.

Niin, katsottuna tänään Star Wars Episodi II: Kloonien hyökkäys tuntuu hierovan heti alusta alkaen hölmöyttään katsojan naamaan. Ja sitähän totisesti riittää kaikilla tasoilla: on Obi-Wania etsimässä planeettaa lastenhuoneesta ja on käsikirjoitusta, joka jättää mainitsematta, että useammassa kohtauksessa esiintyvä, replikkejä lausuva Jimmy Smitsin hahmo on Bail Organa, joka mainittiin sentään jo Episodi I:ssä ja jonka liki jokainen katsoja tunnistaisi Leian tulevaksi kasvatti-isäksi.

aotc-coruscant

Episodi II:n ensimmäinen kuva on suosikkini prequelien aloituksista. Useimmista muista sen kuvista minulla ei olekaan yhtä hyvää sanottavaa.

Tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa mainitsin, että yleinen inho Episodi I:tä kohtaan kasvoi vasta ensi-iltaa seuranneiden vuosien aikana. Episodi II:een taas suhtauduttiin tuntumani mukaan kahtalaisesti: ykkösen raivokkaat vihaajat inhosivat kakkosta näkemättä siinä mitään hyvää, mutta monet Pimeän uhan jälkeen parempaa toivoneet menivät tämän kohdalla ensin lankaan. Tunnustan kuuluneeni jälkimmäiseen ryhmään, mutta huomautan, etten sentään ole aivan yksin seurassani: tapausesimerkkeinä mainittakoon vaikkapa Empire-lehden viiden tähden kritiikki ja Ewan McGregor -paran julkilausuma kakkososan olemisesta ”se, jossa on juoni”.

Jos Pimeä uhka tavallaan jopa paranee ikääntyessään, Kloonien hyökkäys tuntuu jokaisella katsomiskerralla edellistä tuskallisemmalta. Siitä puuttuu Episodi I:n ihmeen tuntu, joka saa antamaan anteeksi palasen juonen ja käsikirjoituksen ongelmia. Eikä sillä ole trilogian päätösosan synkkyyden luontaista painoa, jonka vuoksi Episodi III:n ei ehkä olisi ollut edes mahdollista tuottaa yhtä monta pettymystä kuin edeltäjänsä. Kloonien hyökkäys ei ole dramaattinen eikä ihmeellinen, paitsi aivan paikoin, mutta yleensä unohtaen niiden kohtien tehon heti seuraavassa käänteessä, jossa saatetaan esimerkiksi nähdä C-3PO:n ja taisteludroidin hassunhauska risteytys. Ja siinä missä Pimeä uhka huipentui upeaan, aidosti stunt-näyteltyyn miekkailukohtaukseen, tämä päättyy animoidun Yodan väkkärävoltteihin.

aotc-3po

Muistatteko tämän? Minä olin jo melkein onnistunut unohtamaan.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi näyttää meille Anakin Skywalker sankarillisimmillaan, puhtaana pahuudesta, jotta hänen syöksynsä kadotukseen seuraavassa osassa olisi todella traaginen. Sen sijaan Anakin vaikuttaa ensikohtauksestaan alkaen menetetyltä tapaukselta, ja alkupuolen kohtauksen perusteella opinto-ohjaus Palpatinen kanssa onkin jo pitkällä. Voiman valittu kiukuttelee kuin teini ja purskahtelee töykeyksiä ystävilleen ja opettajilleen. Vahvan käden oikeuteen hän vaikuttaa uskovan niin, että jediakatemian koulumiekkailijakellojen luulisi jo kilisevän kovaa.

Kloonien hyökkäyksen pitäisi myös kertoa Anakinin kahdesta suuresta ihmissuhteesta, ystävyydestä Obi-Waniin ja rakkaudesta Padméen. Elokuva epäonnistuu niin surkeasti jälkimmäisessä, että on helppo unohtaa, kuinka kehnosti se suoriutuu edellisestäkin: Obi-Wanin ja Anakinin suhde vaikuttaa koostuvan edellisen tuskastuneista yrityksistä opettaa asioita padawanille, joka uskoo koko ajan tietävänsä jo kaiken paremmin. Romanssin kankeus sen sijaan on liki legendaarisella tasolla: sellaisella, jolla vaikkapa ”hiekka on karkeaa ja se menee kaikkialle” -kohtaukselle pitäisi oikeastaan vain nauraa ääneen. (Prequel-puolustajat vetoavat usein siihen, että kohtausten on tarkoitus kuvata kömpelöä nuorta miestä yrittämässä ensimmäistä kertaa elämässään flirttailevaa keskustelua ihastuksensa kanssa, mutta he ummistavat silmänsä siltä, että niiden olisi myös tarkoitus kuvata hetkiä, joina Padmé rakastuu Anakiniin. Niitä en elokuvassa ainakaan näe.)

Silti, Hayden Christensen on väärä syntipukki Episodi II:n ongelmiin. Aivan kuten roolin edellinen näyttelijä Jake Lloyd ei itse päättänyt huutaa ”Jippii!” päästessään orjatyöstään kotiin, Christensen ei ole syyllinen siihen, millaisena inisijänä Anakin Skywalker Episodi II:ssa esiintyy, ja parhaassa kohtauksessaan Tatooinen autotallissa hän on melkein koskettava. Jos Christenseniä syytetään, voisi aivan yhtä hyvin syyttää Ewan McGregoria siitä, että Obi-Wan käy kylässä kammottavan Dexter-baarimikko-otuksen luona. Mutta ei, kyllä McGregor roolissa parhaansa tekee.

Näistä, ja aivan kaikista elokuvan ongelmista on todellisuudessa syytettävä ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja George Lucasia – vaikka Episodi II onkin prequel-trilogiasta ainoa, jonka käsikirjoittajaksi on merkitty joku muukin kuin Lucas (työpari oli Jonathan Hales, Indiana Jones -liitännäisten parissa työskennellyt palkkakirjoittaja). Kaikki se, mitä Episodi II:ssa nähdään, nähdään siellä Lucasin tahdosta, ja miten Christensen Anakinin roolin tulkitsee, on tarkalleen kuten Lucas halusi sankariaan tulkittavan.

aotc-hayden

”Hiekka on karkeaa, ja se menee kaikkialle”. Epäilemättä prequelien hauskin kohtaus!

1970-luvulla Lucas itse sanoi, ettei osaa kirjoittaa käsikirjoituksia. Tuolloin hän ei myöskään koskaan tehnyt sitä yksin, ja esimerkiksi Imperiumin vastaiskussa ja Kadonneen aarteen metsästäjissä Lucas on kreditoitu vain tarinan, ei varsinaisen käsiksen tekijäksi. Ja kuten hyvin tiedetään, ensimmäisen Star Warsin jälkeen Lucas jätti virallisesti ohjaajankin hommat, keskittyen tarinankertojan, visionäärin ja takapirun rooleihin koko 1980-luvun ajan ja pitkälle 1990-luvullekin.

Prequelit olivat hänen paluunsa. Niihin tullessa Lucas oli jostakin syystä päättänyt osaavansa nyt myös käsikirjoittaa, ja uskoi osaavansa yhä ohjatakin, vaikka oli pitänyt siitä lähes 20 vuotta taukoa. Vuosien menestys franchise-imperiumin johtajana oli lisäksi tehnyt hänestä itsevaltiaan johtajan, joka selvästi päätti prequeleissa kaiken keneltäkään kyselemättä. Erityisesti tätä keskimmäistä osaa katsoessa tuntuu siltä kuin kenen tahansa avustajankin olisi pitänyt kyetä kyseenalaistamaan monta niistä päätöksistä. Erityisesti elokuvan toisen näytöksen mahdollisuudet on vielä tuhottu käsiksen ja kuvausten jälkeen yhden kerran lisää leikkausvaiheessa: sotkemalla Obi-Wanin tunnelmalliset, selvästi yhdessä illassa tapahtuvat Kamino-kohtaukset lomittain Anakinin ja Padmén vähintään päiviä kestävään lokoisaan lomailuun Naboolla.

Surkeuden huippu on se, että Kloonien hyökkäys on prequeleista visuaalisestikin vanhentunein. Edellisessä osassa kun luotettiin vielä niin paljon maskeihin ja pienoismalleihin, että se tuntuu Jar Jar Binksistä huolimatta suorastaan käsityöläiseltä elokuvalta. Tässä kaikki on tietokone-efektiä, ylikasvaneilta punkeilta näyttävistä lehmistä Padmén syömään päärynään, eivätkä tehosteet tunnu kestäneen aikaa kuin avaruus- ja maisemakuvissa.

aotc-kamino

”Ai te olette kasvattaneet meille pyytämättä ja yllättäen aivopestyn armeijan? Ja se on vielä mallinnettu kaverista, joka yrittää tappaa minut ja ystäväni? AV!”

Ehkä kaikkein eniten minua ärsyttääkin se, kuinka nimenomaan Episodi II:n, kenties koko prequel-trilogiasta selkeimmin, olisi pitänyt voida olla parempi. Sillä on sisällään siemenet peräti jännittävään mysteeriin. jossa Obi-Wan löytää odottamatta Kaminolta jedejä odottaneen armeijan, jota kukaan ei tiedä tilanneen. Palkkionmetsästäjä Jango Fett osoittautuu muutamassa kohtauksessaan koko trilogian uhkaavimmaksi pahikseksi, ja keskimmäinen näistä kohtauksista, asteroidivyöhykkeen takaa-ajo, onnistuu vielä olemaan trilogian paras avaruuskohtaus (tosin kilpailijoita on saagan nimen huomioiden häkellyttävän vähän). Toinen uusi pahis, itse Christopher Leen näyttelemä kreivi Dooku on hänkin lähtökohtaisesti hyvin kiinnostava: entinen jedi, joka valehtelee yhtä Kauppaliitolle ja toista Obi-Wanille, mutta silti kertoo jälkimmäiselle totuuden Darth Sidiouksesta.

Valitettavasti kaikki nämä siemenet jäävät kasvattamatta. Osaan niistä uskoin aikanaan palattavan Episodi III:ssa, ja suosikkiteoriani oli, että Dooku puhuisi itse asiassa totta antaessaan ymmärtää taistelevansa sithejä vastaan omilla keinoillaan. Tämäkin toivo oli turha: kaikki nämä juonikuviot, kuten käytännössä myös koko kloonisota, jätettiin episodien väliin – katettavaksi kirjoin, sarjakuvin ja animaatiosarjoin (jos kunnolla niissäkään), mutta ei varsinaisissa elokuvissa.

Mitä Kloonien hyökkäyksestä silloin jää käteen? Slave 1:n bassopommit. ”I don’t want to sell you death sticks”. Jälleennäkeminen Watton kanssa. Soundtrackin Across the stars. Jedihävittäjäkoneen valonnopeusapuympyrä. Hyönteisotusten narkissosmainen yhdennäköisyys edellisosasta tuttujen robottien kanssa. Padmén napapaita. ”Good job!”

Aiemmat episodit, osa 4: Pimeä uhka ja kaunis tyhjyys

Niin rakastaen vihattu on ”Episodi ykkösestä” reilussa 15 vuodessa tullut, että on helppo unohtaa, ettei sitä suinkaan suin päin inhottu. Enemmänkin oltiin hämillään: että tällainenkös se vain olikin. Suomessa Pimeä uhka arvosteltiin mediassa tasaisella ”ihan kiva” -tasolla kolmen tähden arvoiseksi. Kuusi vuotta myöhemmin samat lehdet (ja arvostelijat?) lätkivät Sithin kostolle niitä samoja kolmea tähteä, aiempia arvioita anteeksipyytävillä saatesanoilla ”ylivoimaisesti uusien leffojen paras”.

Tai mitä sanotte Keskisuomalaisen kriitikon Marko Ahosen sanoista neljän tähden arvostelussaan: ”En ymmärrä ihmisiä, jotka ovat haukkuneet Episodi 1:n lyttyyn. Elokuva tarjoaa lähes kaiken, mitä Tähtien sota -fani pystyi odottamaan. Siis lähes kaiken, ei aivan kaikkea. Mutta jossakin vaiheessa hype nousi niin korkealle, että elokuva olisi ollut joka tapauksessa pettymys, ellei se hyppäisi ulos valkokankaalta, ottaisi suihin ja tunkisi miljoonaa taalaa katsojan taskuihin.”

Sieltä tähän, jossa Star Wars Episode I: The Phantom Menace tosiaan on kenties kaikkien aikojen haukutuin elokuva. Ei kai haukkujiensakaan mielestä huonoin, mutta nimenomaan vihatuin. Ja, vaikka Ahonen ei minusta edes ollut valtavan väärässä aikalaisarviossaan: ehdottomasti ainakin pettymys.

tpm-bongo

Tätä elokuvaa monet odottivat kuusitoista vuotta. Kuvassa vasemmalla face palm.

Minun on aivan turha tässä luetella Pimeän uhkan kaikkia ongelmia. Niiden keulakuva (ja sinänsä kyllä ärsyttävä) Jar Jar Binks kun on niiden pienimmästä päästä. Merkittävämpää on esimerkiksi se, että Pimeä uhka tuntuu pönöttävän toiminnankin keskellä (katsokaa vaikka, kuinka Qui-Gon ja Obi-Wan pakenevat kuningatar Amidalan seurueen kanssa Naboolta kuin käyden kävelykokousta). Tai se, kuinka pönötys pysähtyy kolmeksi vartiksi Tatooinelle, jossa juoni tuntuu lainaavan Lucasfilmin tytäryhtiön LucasArtsin klassisia seikkailupelejä: on hankittava moottorin osa, jonka saa vain yhdestä paikasta, jossa ei tosin kelpaa raha, ja jota ei jostain syystä voi vaihtaa missään muuallakaan, joten on tehtävä vaihdannan välineeksi palveluksia. Tai se, kuinka melkein kaikki elokuvassa tuntuu onnistuvan pikemminkin sattumalta kuin sankarien sankarillisuuden ansiosta, kulminoituen tietenkin siihen, kuinka yhdeksänvuotias Anakin Skywalker posauttaa vahingossa Kauppaliiton komentoaluksen tuhannen päreiksi.

Star Wars -sarjan ulkopuolella olen kehitellyt teoriaa miljööelokuvista (terminologisia ehdotuksia otetaan vastaan). Tarkoitan sellaisia scifi-, fantasia- tai vaikkapa supersankarielokuvia, joiden juoni, käsikirjoitus, teema tai hahmot jättävät kyllä paljon toivomisen varaa, mutta joiden sisäinen maailma on mietitty niin huolella, että elokuvassa riittää ihmettelemistä vähintään yhdeksi katsomiskerraksi. Elokuvia, joiden ohjaajan tai käsikirjoittajan voi todeta epäonnistuneen, mutta joiden tuotantosuunnittelijat, lavastajat, puvustajat, äänisuunnittelijat ja mielellään näiden taltioinnissa merkittävässä osassa olevat kuvaajat tekevät niin laatutyötä, että elokuvia ei voi pitää kokonaan kehnoina. Tällaisia elokuvia ovat vaikkapa James Cameronin Avatar, Sam Raimin Oz The Great and Powerful, Disney-yhtiön Tron Legacy ja, tietenkin, Peter Jacksonin Hobitti-möhkäleet.

Jos tällainen jälkikäteisesti eroteltava minilajityyppi on olemassa, on Pimeän uhkan oltava sen suurimpia merkkiteoksia. George Lucasin haukkumiseen on jokaisella Star Wars -fanilla synnynnäinen oikeus, mutta tulkaapa haukkumaan minulle Episodi I:n efektisuunnittelijaa Doug Chiangia, Amidalan pukuloiston luonutta Trisha Biggaria, Darth Maulin ja monen muun hahmon ensimmäisen kerran piirtänyttä Ian McCaigia tai koko kaukaisen galaksin äänimaailman loihtinutta mestari Ben Burttia. He ja monet muut ovat ne sankarit, joiden ansiosta Pimeä uhka kestää kökköyksistään huolimatta monta, monta katsomiskertaa.

Sillä kyllä se niitä tosiaan kestää. Rohkenen väittää, että Pimeä uhka ikääntyy itse asiassa paremmin kuin olisin kymmenen vuotta sitten luullutkaan (ja ehdottomasti paremmin kuin seuraajansa Kloonien hyökkäys). Tässä vaiheessa Episodi I on kuin onkin jo jonkinlaisessa klassikon asemassa: se oli kokonaiselle sukupolvelle ensikosketus Star Warsiin, ja jos ei sen juoneen, niin ainakin juuri sen miljööseen liittyy monilla rakkaita muistoja.

tpm-naboo

Tämäkin kohtaus on tönkkö, mutta matkalle Naboon pääkaupunkiin voisin lähteä.

Tämä johtuu siitä, että vaikka Pimeä uhka epäonnistui elokuvana, se kuitenkin onnistui siinä roolissa, mitä George Lucas valitettavasti ei myöhemmin halunnut elokuvalle suoda. Luojansa toiveista huolimatta Pimeä uhka ei toimi kerronnallisesti sarjan aloituksena (puhumattakaan sitten siitä, että originaalitrilogiaa katsomaton ei voine tätä ”ykköstä” katsoessaan käsittää, miksi tällainen elokuva on saanut niin paljon seuraajia). Mutta se toimii näyttäessään katsojalle laajemman ja ajallisesti aikaisemman kuvakulman hänelle tuttuun Star Warsin galaksiin. Se näyttää originaalitrilogian katsoneelle vain kaksi uutta planeettaa, Naboon ja Coruscantin, mutta ne ovatkin loistavasti erilaiset Episodien IV-VI kaukaisiin perähikiäplaneettoihin verrattuna, käyttäen uuden teknologian mahdollisuudet hienosti hyödyksi miljöiden tuomisessa lihaksi. Planeetat tuntuvat aidoilta, asutuilta maailmoilta, eikä esimerkiksi gunganien kaupungin vaikuttavuutta pitäisi kokonaan sivuuttaa siksi, että rotua päällimmäisenä edustava hahmo joutaisi mennä. Samalla galaksi tuntuu yhä Star Warsilta, ainoastaan monipuolisemmalta ja laajemmalta – vaikka tarinasta ei voi samaa sanoakaan.

Pimeä uhka esittelee niin ikään usein sivuutetun onnistuneesti sen, kuinka Tasavallan ja jedien suuruuden vuodet ovat jo lähellä loppuaan. Tasavaltahan esitetään rauhan liittona, joka kuitenkin sallii kaupallisen yrityksen tehdä invaasion jäsenplaneetalleen (ja vihjaa vieläpä kansanmurhasta siinä sivussa). Jedit taas nähdään viisaina ja voimakkaina, mutta kuitenkin niin dorkina, että mittaavat jediyttä veriarvoista eivätkä sydämellä, josta myöhempi Yoda aina puhuu. Nämä ristiriidat eivät lukeudu käsikirjoituksen ongelmiin, vaan ovat täysin tarkoituksellisia. Ylipäätään Lucasin prequel-trilogian onnistunein juoni kulkee koko ajan taustalla, selittäen Tasavallan siirtymän Imperiumiksi ja Palpatinen valtaannousun – sen päällä vain ovat ne vähemmän onnistuneet juonet.

Päällimmäiseen juoneen (tai sen olemattomuuteen) liittyykin Pimeän uhkan kaikkein ylittämättömin ja perustavanlaatuisin ongelma – virhe, joka paljon Jar Jar Binksiä pahemmin asettaa sen koko olemassaolon kyseenalaiseksi. Se on se, että Pimeä uhka ei itse asiassa ole episodi ykkönen, vaan episodi nolla. Se ainoastaan esittelee maailman ja johdattaa trilogian kolme keskeisintä hahmoa (Amidalan, Anakinin ja Obi-Wanin) toistensa luokse, mutta ei vaivaudu juuri aloittamaankaan heistä kahden viimeksi mainitun tarinaa. Itse asiassa he eivät kunnolla kohtaa vielä toisiaankaan: Amidala ja Obi-Wan eivät taida käydä elokuvassa yhtäkään keskustelua, eivätkä Anakin ja Obi-Wankaan pääse juuri tervehdystä pitemmälle. Lucasin ratkaisu sijoittaa ensimmäinen tarina Anakinin lapsuuteen – ja nostaa sen päähenkilöksi episodin lopussa kuoleva Qui-Gon Jinn – oli mielestäni valtava virhe, joka heijastuu prequel-trilogian kahteen seuraavaankin elokuvaan. Kuinka toisenlainen olisikaan Anakinin lankeemus, jos sitä ja hänen ystävyyttään Obi-Waniin olisi seurattu kahden elokuvan sijaan kolmen ajan?

tpm-obiwan

Sori poika, en minäkään tajunnut, että tämä olisi tämmöinen pilottijakso.

Kun Pimeää uhkaa katsoessa ummistaa silmänsä varsinaiselta juonelta ja valkokankaan tapahtumiltakin, sen uusintakatsomisten nautittavuuden isoimmaksi esteeksi muodostuvatkin hahmot – enkä vieläkään tarkoita päällimmäisenä sitä, että Jar Jar astuu kakkaan Tatooinella. Qui-Gon Jinniä näyttelevä Liam Neeson tekee sinänsä vankkaa työtä, epäilemättä yhden Pimeän uhkan parhaista rooleista, ja kantaa kyllä elokuvan ihan kelvollisesti, mutta hänen vuokseen Ewan McGregorilla ei ole koko elokuvassa juuri mitään tekemistä. Skotti näytteleekin roolin omituisesti yhtenään virnuillen. Jake Lloyd, toinen katsojaraivon yleiskohde, tekee puolestaan lapsinäyttelijäksi hyvää ja Episodi I:n mittarilla jopa elämänmakuista työtä, mutta hahmo on kirjoitettu täyteen Jippii!-huudahdusten tyyppisiä, katsojan korvaan vihlovia hölmöyksiä. Paha virhe on myös vaakakupin toisen pään eli roiston unohtaminen: Darth Maulille suunniteltiin ilmeisesti vain se mainittu ulkomuoto, koska minkäänlaisena hahmona tätä kaksoisvalomiekan heiluttajaa ei voi pitää.

Neesonin lisäksi parasta työtä tekee Natalie Portman, jonka kuningatar Padmé Amidala Naberrie on ylivoimainen prequel-hahmosuosikkini. Vaaleilla valitun teinikuningatar Amidalan tunteita paljastamattomasti lausutut hätähuudot (”I will not condone a course of action that will lead us to war”) vaikuttavat minuun edelleen, monen monta katsomiskertaa myöhemmin. Pukuineen ja vähine eleineen Amidala on paras esimerkki siitä, mitä prequel-trilogian olisi pitänyt tarjota vieläkin enemmän: aivan toisenlaista toiseutta ja alieniutta kuin mikä Episodi IV:n kapakasta muistetaan.

tpm-amidala

”Minä en ole valmis katsomaan, kuinka perustatte komitean selvittämään asiaa”, toteaa Amidala, ja katsoja saattaa olla sattuvan samaa mieltä.

Pimeä uhkan pettymys kannattaa pitää mielessä joulukuussa. Moni asia (ehkä ennen muuta ohjaaja-käsikirjoittaja) on toisin, mutta moni myös samoin: myös The Force Awakensiin kohdistuu tällä hetkellä kohtuuttomia odotuksia ja hypeä, jonka vastaavaa saattoi hyvinkin olla ilmassa vain Pimeän uhan kohdalla.

Ja niin ohi Pimeä uhka monesta maalistaan todella ampui, että nämäkin puolusteluni tuntuvat varmasti monista ansaitsemattomilta. Mutta jos en ole aistinut aivan väärin Pimeän uhkan vähittäistä armoa katsojien keskuudessa, on mainittava vielä yksi siihen todennäköisesti vaikuttanut tekijä: elokuva päättyy paljon paremmin kuin alkaa. Lopputaistelu on rytmiltäänkin kuin eri leffasta. Mahtaakohan kiitos siitä kuulua John Williamsin Duel of the Fates -hitille (soundtrack kuuluu muutenkin elokuvan vahvuuksien listalle), mutta kun Episodi I viimein todella purskahtaa toimintaan kaiken pönötyksen ja hitaasti etenevän seikkailupelin jälkeen, se todella toimii. Tällä seikalla on merkitystä tässä vaiheessa, kun näitä elokuvia katsotaan kymmenensiä kertoja tai kolmen-kuuden leffan maratoneina: loppufiilis katsomossa Episodi I:n jälkeen on enemmän ”jes, tästä eteenpäin” kuin ”huh, onneksi ohi”.

Lopuksi on kuitenkin vielä sanottava, että aivan pieni seikka Pimeän uhkan maineessa ei varmaankaan ole se, mitä sitä seurasi. Sillä jos tässä olenkin halunnut sanoa, että Episodi I:ssä on kaikista vioistaan huolimatta myös viihdyttävä puolensa, ja että se ylipäätään ei ole aivan niin umpisurkea kuin millaisena sitä pidetään, olen melko lähellä kääntämään nämä sanat päinvastaisiksi, kun käsittelyyn otetaan Episodi II, tämän elokuvasarjan todellinen aallonpohja.

 

Kuka Luke Skywalker ei ole The Force Awakensissa

Viime viikolla sitten tapahtui se, mitä ehdin jo odottaakin. Niin sanottu suuri yleisö heräsi huomaamaan, että The Force Awakensin markkinoinnissa ei näytetä Luke Skywalkeria, alkuperäisen Star Wars -trilogian päähenkilöä. Luken naamaahan ei näy virallisessa julisteessa eikä uudessakaan trailerissa.

Yritän kirjoittaa tämän kirjoituksen mahdollisimman spoilaamattomasti – tietenkin termin tavallisilla määrityksilläni, joiden mukaan virallisesti julkistettu informaatio ja esimerkiksi näyttelijän roolinimet eivät ole spoilereita. Varsinaiset spoilaavat vastaukset – tai siis vuotoihin ja huhuihin perustuvat sellaiset – Luken roolista elokuvassa eivät ole tässä kirjoituksessa.

sw-kylo

Traileri näytti meille tämän naamion, mutta ei Luke Skywalkerin naamaa.

Traileria edeltävänä päivänä kirjoitin toivovani, että traileri viittaisi Luken poissaoloon jollakin tavalla. Tarkoitin esimerkiksi vain yhtä repliikkiä: siis sellaista, joka käytännössä (vaikkei kirjaimellisesti) sanoisi ”Mutta missä on Luke Skywalker?”. Repliikin funktio olisi ollut muistuttaa satunnaisemmalle katsojalle, että kyllä, Luke Skywalker on merkittävä, ja kyllä, Luke Skywalker puuttuu trailerista, mutta että kyllä, vielä hänet nähdään.

Toivoni oli turha. Mysteerilaatikon vartijat pitivät päänsä, ja Luke pysyi yhtä piilossa kuin hänen poissaolonsa pysyi poissa puheista.

Trailerin jäljessä nettiin tulvi huhuja siitä, että Luke Skywalker onkin Kylo Ren, elokuvan maskiin pukeutunut, Darth Vaderia seuraava pahis. Nyt ei puhuttu Episodi VII -spoilereita levittelevistä huhuilijoista, vaan esimerkiksi The Hollywood Reporterin kaltaisista isoistakin medioista. Tämä oli kai lopulta yhtä väistämätöntä kuin se, että varmasti osa satunnaisista katsojista nyt olettaa, että vanhan trilogian tuttu päähenkilö on unohdettu kokonaan pois joulukuun episodista. Tai kenties häntä näytelleen Mark Hamillin kuolleen (bongasin tämänkin epäilyksen Twitteristä).

Spoilaamatta, huhuja seuraamattomille tiedoksi: Luke Skywalkerin rooli on ollut Episodi VII -huhujen vahva punainen lanka lähes alusta alkaen. Tässäkin blogissa olen kirjoittanut mitä moninaisimmista Luke-on-sitä-ja-sitä -huhuista (spoilereita pelkäämättömät voivat tutustua niihin vaikkapa tästä kirjoituksesta).

Tässä viisi vastausta The Force Awakensin Luke Skywalkerista epätietoisille:

  1. Luke Skywalker ei ole Kylo Ren.
    Kylo Reniä näyttelee Adam Driver, ei Mark Hamill. Jossain vaiheessa tuotantoa minäkin epäilin, että Kylon näyttelijä yritettäisin pitää salassa elokuvaan asti ja että katsoja siten saattaisi arvuutella loppuun asti, onko maskin alla esimerkiksi Luke tai joku muu tuttu. Näin ei kuitenkaan tehty: Adam Driverin rooli paljastettiin viime toukokuussa. Uusimman trailerin lopussa nähdään jopa Kylon hiustyyli: se on tosiaan Driverin, ei Hamillin, ja itse asiassa sama, joka näkyi Vanity Fairin valokuvassa jo juuri tuolloin toukokuussa. Sitä emme tiedä, kuka Kylo Ren hahmona naamionsa ja valenimensä takana on. Mutta hän ei siis ole Luke Skywalker.
  2. Luke Skywalker ei ole First Orderin johtaja.
    First Orderin suuri johtaja on nimeltään Snoke, ja häntä näyttelee Andy Serkis. Tämäkin paljastettiin viime toukokuussa. Snoke on, jos mahdollista, Kyloakin suurempi arvoitus, eikä todellakaan ole esimerkiksi varmaa, että hahmon oikea nimi on Snoke. Tiedetään vain, että Snoke on ensimmäisen trailerin ääni (”There has been an awakening”), ja että rooli tallennetaan motion capturena. Mutta: Snokekaan ei siis ole Luke Skywalker.
  3. Luke Skywalker ei ole kuollut.
    Mark Hamill on kuin onkin mukana The Force Awakensissa: hänen nimensä on kolmantena julisteen näyttelijälistassa. Eikä siinä kaikki: hän on mukana myös Episodi VIII:ssä, jonka ensimmäiset kuvaukset on jo tehty.
  4. Luke Skywalker ei ole kokonaan piilossa trailereista.
    Luke nähdään trailereissa asettamassa mekaanisen kätensä R2-D2:n päälle. Hänen kasvojaan ei tosiaan näytetä, ja mekaaninen käsikin on vaihtunut sitten Imperiumin vastaiskun ensiasennuksen, mutta kyllä se Luke on – senhän kertoo keskimmäisen trailerin ääniraitakin (”I have it”). Ja niin tosiaan: Lukehan lausui tuon trailerin Jedin paluusta trimmatun monologin. Itse asiassa Luke esiintyi keskimmäisessä trailerissa aivan yhtä selvästi kuten Leiakin: kasvoja näyttämättä, mutta suoraan vihjaten.
  5. Luke Skywalker ei (todennäköisesti) ole paha.
    Tätä en tietenkään voi varmaksi sanoa ennen joulukuun 16:tta päivää. Mutta se on varmaa, että toinen traileri ei esitä Luke Skywalkerin olevan Episodi VII:n aikaan mitään muuta kuin entinen itsensä: ”jedi kuten isänsäkin”, joka keisari Palpatinen edessä oli valmis mieluummin kuolemaan kuin kääntymään pimeälle puolelle. ”You have that power too”, Luke lausuu lempeästi. Repliikki on Jedin paluusta, jossa se lausutaan Leialle, mutta trailerin kontekstissa se annetaan ymmärtää lausuttavan uudelle hahmolle, joka niin ikään kuuluu perheeseen ja jolla on Voima. (Itse asiassa trailerissa kuullaankin kaksi Mark Hamillia: uusi äänitys on vanhojen repliikkien kaikuna ja kuiskauksena.)
sw-luke

Tässä on Luke Skywalker. Ai missä? No, se jää nähtäväksi joulukuussa.

Kun näin, miksi Lukea ei sitten näytetä? Mahdollisia syitä on ainakin neljä. Voi esimerkiksi olla, että Luken ulkonäkö on muuttunut radikaalisti, eikä meidän haluta tietävän tätä ennen elokuvaa (tosin radikaaliksi muutokseksi tuskin lasketaan parta, jonka Mark Hamill tunnetusti joutui roolia varten kasvattamaan).

Voi myös olla, että Luken näyttäytymiselle elokuvassa halutaan yksinkertaisesti ladata voimaa sillä, että häntä ei näytetä missään ennen ensi-iltaa. Haussa olisi samantapainen vaikutus katsojaan kuin Han Solon ”We’re home” -repliikillä oli toisessa trailerissa. Tällöin efektille voisi olla eduksi sekin, jos osa suuresta yleisöstä ei edes odota Luke Skywalkerin olevan mukana, Mark Hamillin kreditoinnista huolimatta. Luulkoot vaikka tosiaan näyttelijän kuolleen, saattaa mysteerilaatikkomenetelmäänsä uskova ohjaaja JJ Abrams ajatella.

Kolmantena: tietysti on mahdollista, että Luke Skywalker tosiaan on nyt enemmän tai vähemmän paha, ja että tämä näkyisi hänestä jo päällepäin. Kieltämättä tämä olisi hyvä syy yllättää meidät Luken näyttämisellä vasta itse elokuvassa – ja samalla se voisi olla syy siihen, miksi Luke ei olekaan kouluttanut uusia jedejä 30 vuotta keisarin kuoleman jälkeen. Mutta: tämä mitätöisi koko Luken tarinakaaren originaalitrilogiasta, ja käytännössä myös asettaisi hänet tarinallisesti Darth Vaderin kopioksi uuteen trilogiaan. En usko Abramsin ja toisen käsikirjoittajan Lawrence Kasdanin ryhtyvän tällaiseen, vaikka he leikittelisivätkin ajatuksella.

sw-renhead

Tässä on Kylo Ren (Adam Driver) ilman kypärää. On on.

Mutta se neljäs syy… Niin, en voi olla epäilemättä, että Abrams itse asiassa saattaa haluta, että suuri yleisö pohtii juuri tällaisia. Kyseessä voisi jopa olla kompromissi markkinoinnin vaatimusten ja ohjaajan salaisuuksien säilyttämisen välillä: koska Kylo Renin naamio ja näyttelijä oli pakko paljastaa ennen ensi-iltaa, voidaan Luken peittelyllä sentään saada aikaan se, että jotkut katsojat luulevat naamion takana olevan Luken.

Foliohattuni alta huomautan, että netistä tiettävästi löytyy sellaisiakin, jotka uskovat Abramsin palkanneen Driverin näyttelemään Kylo Reniä vain trailer-kuvissa ja ennakkohaastatteluissa, jotta Luken rooli peittyy.

Viimein traileri: ”Voima kutsuu sinua”, osa 2

Kuten aiempien teaserienkin kanssa (yksi ja kaksi), tässä hieman ensireaktiota syvempiä mietteitä. Tämä on puhtaasti spekulatiivinen kirjoitus, eli ei siis spoilaa huhuja vältteleviä. Ensin vielä kerran, encore ja hei:

Päällimmäinen ensin: tämä traileri on huikean lisäksi haikea. Ensimmäinen teaser oli pelkkää vauhtia, ja se esitteli yleisölle tulevan ensiväläykset. Toisin kuin minä aamuisin, siinä oli herätty virkeinä (”There has been an awakening”). Toinen teaser oli toiveikas, ja siinä muistutettiin yleisöä siitä, mitä se oli kaivannut. Siinä oli löydetty jälleen perhe ja koti (”Chewie…we’re home”).

Tämä trailer on surumielinen – etten sanoisi surullinen. Tässä trailerissa kaikki hyvät tyypit ovat hukassa. Lohduttoman yksinäiseltä vaikuttava Rey ei usko olevansa yhtään kukaan. Finn on kasvatettu vain taistelemaan, eikä enää voi niin tehdä. Rey ja Leia itkevät, Poe Dameronkin kidutettaessa. Finn ei enää vaikuta vain hengästyneeltä, vaan aidosti post-traumaattisesta stressistä kärsivältä.

Ainoa hahmo, jolla on selkeä suunta teoilleen, on pahan voima Kylo Ren. ”Mikään ei seiso tiellämme”, hän lausuu trailerin kutakuinkin kohottavimmassa (ja siten karmivimmassa kohdassa). Vaikka trailerissa toki on toivoakin (vastarintaliikkeen ilmataistelumenestystä, Maz Kanatan eli Lupita Nyong’on loppusanat Voiman kutsusta), voi kai sanoa, että edellinen teaser oli Voiman valoisa puoli, ja tämä on se pimeä.

sw-ren2

”Mikään ei seiso tiellämme”, lausuu Kylo Ren. Enpä ole ennen uskonutkaan kaveria, joka puhuu sulaneelle kypärälle.

Kaikkein lohduttomin on kuitenkin kohtaus Reyn, Finnin ja Han Solon välillä Millennium Falconissa. 30 vuotta sitten Kapinaliitto voitti pahan keisarin ja hänen Kuolemantähtensä, eikä Imperiumia (tuolla nimellä) ilmeisesti enää ole. Luke Skywalker, jedien viimeinen toivo, jäi viimeksi tavatessamme hymyilemään isänsä, Obi-Wan Kenobin ja Yodan haamuille, jotka katsoivat poikaansa tyytyväisenä. Ja mitä on tapahtunut? Galaksi on yhä sodassa, jossa ainakin paha puoli uskoo taistelevansa edellisen sodan jatkoa – ja uskoo voittavansa. Entinen skeptikko Han Solo uskoo nyt Voimaan, mutta jedejä ei tunnu olevan missään, sillä Rey suhtautuu heihin kuin legendaan. Aivan kuin kaikki, mitä episodeissa IV-VI saavutettiin, olisi unohdettu – tai peräti tapahtunut turhaan.

Vaikka ehkä synkistelystä pidänkin, toivon, että aivan tämä ei ole elokuvan tulkinta edeltäjistään. En pidä ollenkaan ajatuksesta, että The Force Awakens mitätöisi koko originaalitrilogian lopun. Pikemminkin kai toivon selviävän, että tilanne on kääntynyt uudelleen synkäksi – ja että jossain vaiheessa myös Jedin paluun voitolla näyttää taas olleen merkitystä ns. isossa kuvassa. Kyllä, todellisessa historiassa sodat ovat perinteisesti johtaneet uusiin sotiin ja konflikteihin, mutta tämähän onkin avaruusfantasiaa. Pahalta kuitenkin näyttää, erityisesti jedien kannalta. Huhuihin nyt menemättä en vieläkään keksi, mikä on se selitys, miksi Luke Skywalker näyttää hylänneen tehtävänsä uusien jedien kouluttamisesta. Vai onko se äärinihilistinen tulkinta vanhasta kunnon ennustuksesta Voiman tasapainosta: tottahan nimittäin on, että Jedin paluun jälkeen todellinen tasapaino koittaisi, kun keisarin ja Vaderin jälkeen viimeinen jedikin olisi poissa.

trailer-leia

”Älä ota itseesi, ei se kiittämätön jedinkutale ole soitellut viime aikoina minullekaan.”

Entäpä tosiaan se kuuma kysymys Skywalkerien ja/tai Solon jälkeläisistä? Rouva Lucasfilm itse, Kathleen Kennedyhän sanoi äskettäin, että saagaelokuvat todella kertovat ”Skywalkerien suvun tarinan”, ja siten vahvisti, että ainakin joku uuden trilogian päähahmoista on Skywalker. Tietenkään uusi traileri ei paljasta tästä aiheesta sen enempää kuin aiemmatkaan. Lisähämmennystä se kyllä tarjoaa: ilmeisin Skywalker, sunnuntaina paljastetussa julisteessakin keskiöön nostettu Rey, vaihtaa Han Solon kanssa mainitussa Falcon-kohtauksessa repliikit, joiden perusteella heidän voisi kuvitella tapaavan ensimmäistä kertaa. (Ainoa hyvis, jonka edelleenkään on nähty käyttävän uudessa elokuvassa valomiekkaa, on Finn, eikä Voimaa vaikuta käyttävän trailereissa kukaan muu kuin Kylo Ren.)

Muutaman muunkin kysymyksen tahdon trailerin perusteella kysyä. Kärjessä nämä kolme:

  1. Kuka makaa maassa kohtauksessa, jossa Rey itkee? Paikkahan on se metsä, jossa Finn taistelee Kylo Renin kanssa – Finnkö siis? (Veikkaan, että leikkaushuoneessa on käyty pitkä ja syvällinen keskustelu siitä, voiko kuvasta päätellä, kuka siinä makaa, ja todettu, että ei voi.)
  2. Missä ovat Renin ritarikunnan jäsenet sateisessa yökohtauksessa? Vai kuuluuko kysymys aloittaa sanalla milloin – vaikka Star Warsissa ei ole aiemmin flashbackeja harrastettu? Kaikissa muissa kohtauksissaan kun Kylo Ren tuntuu pyörivän pikemminkin First Orderin seurassa kuin omassa lahkossaan.
  3. Mitä on tapahtunut Leian ja Hanin halauksen hetkellä? Huhuraporteissa kohtausta kuvailtiin ”tunteikkaaksi”, mutta trailerissa Leian ilme on pikemminkin järkyttynyt. Onko hän ehkä kuullut juuri jotain kauheaa? Vai olisivatko halaajat voineet käydä vain perin järkyttävän keskustelun?
sw-ren

Renin ritarikunta ei pelkää ruostetta. Hetkinen, ovatko nuo kiviä vai…

Näyttelijöistä haluan vielä huomioida sen verran, että Daisy Ridley näyttää jo tämän perusteella tekevän sarjan aivan ehdottomaan parhaimmistoon kuuluvaa työtä. Siksipä annan Daisylle tämän merkinnän viimeisen sanan:

Viimein traileri: ”Voima kutsuu sinua”

Star Wars: The Force Awakensin traileri, olkaa hyvät. Isolla ja kovalla:

Näin siksikin, että itse video itse asiassa räjähtelee silmille yllättävänkin vähän. Vaikka räjähteleehän siellä, silmillekin. Mutta tarkoitan, että taisin odottaa räiskyvämpää menoa, kun taas tämä on hahmovetoinen, tunnelmallinen, oikeastaan melkein hillitty. Pidän, pidän kovasti!

trailer-cave

Upea kuva. Tätä ei Lucas meille näyttänyt!

Visuaalisestikin tässä trailerissa, edellisiäkin enemmän, ollaan ns. minun starwarsini ytimessä. Esimerkiksi alun kuvat Reystä tutkimassa hylättyä Star Destroyeria ovat juuri sitä, mitä episodien IV-VI ”käytetyn galaksin” tunnelmaa rakastavan pitäisi toivoa: tällaista näkyä ei olisi voinut loihtia 1970-luvulla, mutta mikään siinä ei varsinaisesti huuda tietokonetehostetta. Hylätty miljöö tuntuu…aidolta. Tykkään trailerien perusteella kovasti myös tämän elokuvan kamerankäytöstä: tyyli ei ole Lucasin, mutta ei onneksi myöskään aivan sama kuin ohjaaja Abramsin Star Trekeissä.

Ja ai että, miten hienolta tuntuu viimein kuulla ”oikeasti” Kylo Renin repliikki ”I will finish what you started”, joka alunperin paljastui meikkipaketin mainoksesta ja sittemmin kuultiin leluhahmon kaiuttimesta äänitettynä. Onhan tässä tietysti ollut tätä piirileikkiä pelattavaksi, mutta kamoon, oisko nyt kuitenkin voitu saada tuo aito hetki ennen noita muita?

Reyn, Finnin ja Kylo Renin perusmotivaatioiden asettamisen ja kypsyneen, muuttunein silmin galaksia katsovan Han Solon lisäksi silmällä voi pitää esimerkiksi ensimmäisen teaserin X-Wing-kuvan yhdistymistä nyt suurempaan taisteluun, ihka-ensimmäisen kuvauksista paljastuneen lavasteen AT-AT:n jalan esiintymistä, välähdystä Kylo Renistä ilman kypärää sekä koko seitsemän Renin ritarikuntaa.

Vanhan expanded universensa lukeneet taas huomannevat trailerissa kuultavien repliikkien muuttavan ns. kaiken. Aiemmissa tarinoissahan Luke Skywalker elvytti ja uudisti jedijärjestön keisari Palpatinen kuoleman jälkeen. Tämän uuden kaanonin galaksi ei vaikuta kuulleen jedeistä ja Voimasta 30 vuotta Jedin paluun jälkeen mitään muuta kuin legendoja.

trailer-rey

Tunnistattehan trailereista, missä Rey tässä itkee? Mutta kuka on etualalla?

Ja jos elokuvan juonta haluaa tässä nähdyn perusteella miettiä: kukaan ei itke syyttä, eikä katsojille jätetä syyttä näyttämättä heidän odottamaansa keskeistä hahmoa.

The Force. It’s calling to you. …just let it in.

The Force Awakens -julisteen alalaita puhuu

Kirjoitin jo tuoreeltaan eilen julkistetusta julisteesta, mutta vielä siihen on syytä palata. Viis nyt kuvituksesta: katsotaanpa tarkemmin julisteen alalaitaa.

wpid-star-wars-force-awakens-official-poster.jpgTekijälista nimittäin antaa muutamia kiintoisia lisätietoja ja kauan kaivattuja vastauksia. Herättääpä tosin muutaman lisäkysymyksenkin.

Näyttelijöistä ensimmäisinä tulevat vanha trio Harrison Ford, Mark Hamill ja Carrie Fisher. Se, että juuri he ovat kärjessä, ei varmaankaan kerro suuria Han Solon, Luke Skywalkerin ja Leia Organan minuuteista elokuvassa (eivätköhän uudet kasvot varsinaisessa pääosassa ole), mutta sen, että Hamillia ei suinkaan esitellä lopussa ”and Mark Hamill as Luke Skywalker” -tyyppisellä krediitillä, jota usein käytetään painavan pikkuroolin korostamiseen. Luken puuttuminen julisteesta on jo ehtinyt hämmentää monia The Force Awakensin huhumyllyä seuraamattomia, ja olen sitä mieltä, että tiistain vastaisen yön trailerin olisi viisasta ainakin jotenkin viitata asiaan. Edellisen teaserin, jossa Luken ääntä kuultiin pääosassa (saati sitten edellisten elokuvien!), perusteella katsoja odottanee kyllä jedin paluuta.

Sitten tulevat uudet nimet. Näyttelijäjärjestykseen krediiteissä vaikuttavat sekä tähtiasema että roolin koko, eikä ole kummaltakaan kannalta kummallista, että Adam Driver, leffan kansikuvapahis (tosin Kylo Renin maskin takana), saa uusien nimien ykköspaikan. Mutta näyttelijänä tätä ennen tuntemattoman Daisy Ridleyn sijoittuminen heistä toiseksi ja julisteessa keskushahmon paikalle ratkaissee lopullisesti pohdinnan siitä, liekö Rey vai Finn (John Boyega) uuden trilogian Luke Skywalker. Jos sellainen yksi hahmo nyt siis on erotettavissa, Rey se näyttäisi olevan. Samasta syystä tuntuu julisteen jälkeen yhä mahdottomammalta, että Rey ei olisi Skywalker, mutta se meille paljastunee vasta joulukuussa. (Huomasittehan myös, kuinka symmetrisessä asennossa Rey ja Kylo Ren julisteessa ovat…)

Muista näyttelijöistä voimme huomata, että julisteeseen ovat nimensä saaneet kaikki alkuperäisen näyttelijäjulkistuksen nimet – paitsi Kenny Baker, joka kuvauksista tihkuneiden tietojen mukaan ei edes ollut Artoon puvussa. En osaa selittää, miksi Baker, joka on syvissä riidoissa aisaparinsa C-3PO:n näyttelijän Anthony Danielsin kanssa ja jonka terveys on nykyään huono, ylipäätään alunperin ilmoitettiin Artoon ”näyttelijäksi”, mutta on kiinnostavaa nähdä, annetaanko hänelle lopputeksteissä kuitenkin jonkinlainen kunnianosoitus-krediitti. (Daniels on julkisesti esittänyt, että Bakerin nimi on krediiteissä ”jonkinlaisena talismaanina”.)

Ensin julkistetun pää-castin lisäksi nimensä julisteeseen on saanut Lupita Nyong’o, joka onkin ymmärrettävää, onhan hänen hahmonsa Maz Kanata peräti julisteessa. Mutta siksipä juuri olen hyvin, hyvin kummissani, missä julisteesta on Gwendoline Christien nimi. Onhan Game of Thronesista tuttu tähti kiertänyt jo paljon SW-julkistuksissa, joissa hänet on asemoitu leffan kolmanneksi pahikseksi Kylo Renin ja kenraali Huxin rinnalle. Ja onhan hänen hahmonsa, stormtrooperien komentaja kapteeni Phasma peräti julisteen etualalla, tähtäilemässä kohti katsojaa! Merkillistä. Agentti vaihtoon, Gwendoline?

Näyttelijöiden lisäksi odotin itse erityisesti lopullisen käsikirjoituskrediitin paljastumista. Olenhan seurannut tätä saagaa tässä blogissa, krhm ja Palpatinea lainaten, suurella mielenkiinnolla. Nyt se on nähty: written by Lawrence Kasdan & J.J. Abrams and Michael Arndt. Ei siis George Lucasin nimeä, vaikka tämänkin ideoita Episodi VII:n pohjalla on – aloittihan Arndt työnsä nimenomaan yhdessä Lucasin kanssa.

Se, että potkut saanut Arndt mainitaan käsiksen kirjoittajana (mutta lopullisista kirjoittajista erotettuna) oli täysin odotettavissa. Hollywoodin käsikirjoittajakilta säätelee kreditointia hyvin tarkkaan, eikä projektiin yli vuoden antanutta Arndtia olisi voinut jättää mainitsematta. Lucaskin saa todennäköisesti jonkinlaisen krediitin käsisosastolle: ainakin ”based on characters created by” tuntuisi oikeutetulta. Mutta jos ”story by” -muotoilu puuttuu lopputeksteistäkin, se tuntuisi tukevan pikemminkin Abramsin ja Kasdanin kertomaa ”puhtaalta pöydältä aloittamisesta” Arndtin potkujen jälkeen kuin tuottaja Kathleen Kennedyn ja tuotantoa lähellä olevan Simon Kinbergin väitteitä siitä, että elokuvan käsikirjoitus syntyi muka ”normaalina kehitystyönä”.

Sinänsä tämä arvoitus ei ratkea julisteissa eikä lopputeksteissä, mutta onpahan sentään kreditoinnin päällimmäinen arvoitus nyt nähty. Suomen ensi-illan, tai siis -päivän, lippujen pitäisi tulla myyntiin tätä kirjoittaessani reilun tunnin kuluttua. Niin lähellä tämän näkemistä tosiaan jo ollaan.

Tänään juliste! Huomenna traileri! 16.12. ensi-ilta!

Have you felt it? Kohta tärisee.

image

Tänään virallisella sivulla julkistettiin virallinen juliste. Se on drewstruzanmainen kollaasi, jonka uskoisin näyttävän hallitummalta, jos sen olisi oikeasti tehnytkin Drew Struzan. Itse laitan seinälleni mieluummin hillitympää elokuvataidetta, mutta oli kai väistämätöntä, että tällaisen(kin) julisteen saamme. Olisimmepa saaneet prequelien tapaan myös ns. teaser-julisteen, mutta se taisi jäädä ohjaajan mysteerilaatikkoon.

Jos nyt julisteen poiminnat halutaan, ne kai ovat Luken puuttuminen (tätä piiloleikkiä seuraamattoman suuren yleisön luulisi ihmettelevän), First Orderin kovin tutunmuotoinen superase (joka vain nyt on planeetta) ja (ilmeisesti) ensivilaus Lupita Nyong’on hahmosta Maz Kanatasta.

Mutta ehtikö niitä ihmetelläkään, koskapa kun. Samalla tänään selvisi ensi-illan aikataulu ja lipunmyynti Suomessakin – tavallaan. (Lippujen tarkka myyntiintuloaika ei käy ilmi Finnkinon tiedotteesta jostakin kumman syystä, mutta ilmeisesti se on näissä yleensä käytetty 10.)

Ensi-illan päivähän on siis 16.12., kuten on jo aiemmin tiedetty. Mutta enpä osannut odottaa, että ensimmäisen näytöksen kellonaika on aamupäivällä!

Finnkinon sivuilla perustellaan ratkaisua (ja siis mm. yöennakon puuttumista) ensi-illan maailmanlaajuisella ajankohdalla. Perustelu on kuitenkin aika huono: onhan Suomenkin ensi-ilta joka tapauksessa paitsi tunteja, jopa päiviä ennen Yhdysvaltoja, jossa filmin ensimmäiset näytökset ovat vasta 18.12.!

Ei kai siis pitäisi valittaa, mutta kun. Minun on vaikea uskoa, että aamupäivänäytöksissä olisi yöennakon tunnelmaa – olkoonkin sitten, että edellisessä voi olla aidompi mahdollisuus globaaliin yhtäaikaisuuteen. Tunne sanoo silti toisin, ja yönäytöksissä on todellista yhteisöllistä tunnelmaa (aijai, Attack of the Clones silloin Tampereen Plevnassa…).

Puhumattakaan siitä, että päiväaikaisuus tarkoittaa näemmä, että nyt Helsingissä leffan pääsee näkemään jo aamupäivällä, mutta esimerkiksi Jyväskylässä ja Kuopiossa vasta iltapäivällä. Osa yleisöstä taas ei kuitenkaan mitenkään pääse päivänäytöksiin, vaan valitsee suoraan illan. Minulta kysyttiin jo Twitterissä, mikä näistä on ”se oikea ensi-ilta”, johon esimerkiksi teemapukeutua pitäisi. Valittaen joudun sanomaan, että minusta tuntuu, että sellaista ei nyt ole. Ja se on sääli.

Mutta, kohti virkoavaa Voimaa nyt joka tapauksessa mennään. Huomenna maanantaina (Suomen aikaa tiistain puolella) julkistetaan uusi traileri, josta pieniä maistiaisia nähtiin jo. Nyt pitäisi – kaiken järjen mukaan – olla suurta yleisöä ajatellen – luvassa sellainen näyte-erä, josta käy ilmi juonellisiakin asetelmia. Ja ehkä jotain myös siitä, missä Luke luuraa?

EDIT 19.10.2015 klo 12.50: Kesken varaustaistelun Finnkino päätti lisätä järjestelmään aamupäivänäytökset muun muassa Jyväskylään. Yön aikanako ne päätettiin järjestää?

Imperiumin vastaisku kahdessatoista 33 1/3 kierroksen minuutissa

Tarkoitukseni on kyllä palata piakkoin taas The Force Awakensiin (etenkin kun maanantaina saattaa ilmestyä jopa traileri!), mutta pysytelläänpä aiempien episodien parissa vielä hetki. En malta olla kirjoittamatta kesällä löytämästäni kuriositeetista. Kyseessä on The Empire Strikes Back Read-Along Book and Record 33 1/3 RPM. Eli omasta lapsuudestani tutulla kielellä satukasetti – paitsi että vinyylinä ja Star Warsista.

readalong_esbLevy on 33 1/3 -nopeudella pyöritettävä seiskatuumainen, joka tarkoittaa, että 12-minuuttisen tarinan kuunnellessaan pitää kääntää puolta Dagobahin kohdalla. Kirjasessa on 24 sivua. Julkaisuvuosi on käsittääkseni 1980. Minä löysin levyni Huuto.netistä, mutta tottahan joku tämän aarteen näyttää nettiinkin tallentaneen.

(Versiota ei pidä sekoittaa tänä vuonna uudelleenjulkaistuihin read-along-kirjoihin, jotka perustuvat special editionien alla 1997 valmistuneisiin versioihin, eikä varsinkaan romanisaatioihin pohjanneisiin radiodraamoihin, joista Empire kesti noin viisi tuntia – kyllä, SW-elokuvien äänikirjamaisiakin sovituksia riittää!)

Mikään äänikirja tämä ei kuitenkaan siis ole. Imperiumin vastaisku -”satukasetti” kestää tosiaan vain 12 minuuttia, ja se tarkoittaa, että nyansseja ei tässä sovituksessa kerrota. Kuuntelukokemus on melkein hengästyttävä: teksti etenee kuin seiskatuumaisilta kenties tutummat pop-kappaleet. Pikasuoritus jättää ainakin minut yhtä aikaa hämmentyneeksi ja vaikuttuneeksi: kun elokuvan tarinan riisuu käännekohtiinsa, huomaa siinä olevan niitä aika vähän. Vaikka Star Warsissa on monia satujen ja mytologioiden piirteitä, kokonaisia juonikuvioita myöten, ei Imperiumin vastaiskusta oikein suositeltavaksi iltasaduksi ole. Luke käy oppimassa Voiman käytön Yodan opissa, ja sitten hänen onkin jo lähdettävä taistelemaan Darth Vaderin kanssa, joka kertoo olevansa hänen isänsä. Tässä sovituksessa yllätyskäänne ei tunnu synkän episodin synkältä huipentumalta, koska sen sujahtaessa ohi ehtii hädin tuskin ihmetellä, mitä juuri tapahtui.

readalong_esb1Itse asiassa elokuvan tapahtumat on kuitenkin oiottu suorastaan ihailtavasti. Esimerkiksi kirjasen ensimmäisellä sivulla Luke ratsastaa tauntaunilla, ja toteaa, ettei Imperiumin joukoista ole merkkiäkään. Seuraavan sivun ensimmäisessä virkkeessä Han Solo jo huomaa luotaindroidin väläyksen tukikohdan tutkassa. Wampalle tai eksymisille lumimyrskyyn ei ole aikaa, muttei tarvettakaan. Nopeaan Yoda-kohtaukseenkin mahtuvat sentään kaksi olennaisinta opetusta: ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella ja asiat on tehtävä, ei yritettävä tehdä. Jos nämä nimittäin ehtii vauhtikuunnelmasta huomata.

readalong_esb2Mutta ehtihän ne, jollakin lukuisista kuuntelukerroista siis. Sillä ei kai tällaisen tuotteen kohdeyleisö aikanaankaan ollut elokuvaa näkemätön lapsi. Kyse oli siitä, että vuonna 1980 elokuvaa ei ollut helppo nähdä uudelleen, joten romanisaatiot, sarjakuvasovitukset ja tällaiset lapsiystävällisemmät ratkaisut ajoivat kotivideon virkaa. Voin kuvitella, että elokuvan tuolloin vain kerran teatterissa nähneen nuoren katsojan silmissä tähän kirjaseen painetut leffakuvat saattoivat painua mieleen siten, että ne pomppaavat edelleen pysäytyskuvina esiin elokuvaa katsoessa. (Erikoista muuten, että 23 leffastillin keskellä on yksi Ralph McQuarrie -luonnos – se, joka esittää Pilvikaupunkia. Miksiköhän?)

Kuunnelmana The Empire Strikes Back Read Along Record ei silti ole, vimmaisesta vauhdistaan huolimatta, mikään juosten kustu suoritus. Aitoa John Williams -musiikkia käytetään peräti hienosti, tuttujen teemojen noustessa esiin, vaikka vain hetkosiksi kerrallaan. Ääniefektit ovat niin ikään elokuvasta. Sen sijaan repliikit eivät ole, ja ne ovatkin todella epätasaiset. Luken ja Hanin ääninäyttelijät (keitä ovatkaan) tavoittavat hyvin esikuviensa sävyt ja jopa muistuttavat Mark Hamillia ja Harrison Fordia. Keisari Palpatine sen sijaan kuulostaa enemmän Ben Kenobilta kuin itseltään, ja Darth Vaderin kohdalla aitoutta ei ole edes yritetty tavoitella.

Tosin repliikit eivät voisi elokuvasta ollakaan, sillä ne on pitänyt kirjoittaa uusiksi. Joukossa on muuten levyn kiinnostavin painotusero: tämän sovittaja on kirjoittanut Leian miettimään mustan lordin tavoitteen paljastuessa Pilvikaupungissa ”But why would Vader want Luke?”. Elokuvassa tämä kysymys heitetään ilmaan niin ohuesti (tyrmässä, Han Solon suulla ja sanoilla ”What’s so special about Luke?”), että sen hädin tuskin huomaa. Koska niin paljon muuta on pikakuunnelmasta riisuttu pois, pelkkä tuon rivin jättäminen (tai lisääminen, voi oikeastaan sanoa) korostaa sitä niin, että se melkein saa minut näkemään Imperiumin vastaiskun loppupuolen toisin. Tuohon yhteen lauseeseen kun sopii vaikeasti englannista kääntyvä termi foreshadowing, joka merkitsee tulevan käänteen ennakointia vihjaillen – elokuvahan puolestaan vetää loppukäänteen puskista.

readalong_esb3Kerrassaan mielenkiintoinen tuttavuus siis, monin tavoin. Ja näitäkin on muuten aikanaan julkaistu vähän (tai paljon) muitakin kuin elokuvasovituksia. Miltähän kirpputorilta niitä löytyisi?

Aiemmat episodit, osa 3: Jedin paluu ja lapsuuden loppu

Suhteeni alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosaan on riitaisempi kuin on ehkä edes sopivaa.

12-vuotiaana Jedin paluu oli minunkin suosikkini. Siinähän oli mahtava avaruustaistelu, hyytävä keisari Palpatine ja loppuratkaisun käänteet. Tai niin veikkaan ajatelleeni – itse asiassa minun on vaikea ymmärtää, mitä pikku-Aki on mahtanut ajatella. Attack of the Clonesin vuosina, prequel-vihan raivotessa kuumimmillaan, kantani oli kääntynyt siten, että väitin toistuvasti Jedin paluun olevan peräti huonoin Star Wars -elokuva, ja että uusien elokuvien vastustajat olivat sokeutuneet lapsuuden suosikilleen, kun eivät nähneet Jedin paluun sisältävän kaikkea sitä, mitä he Phantom Menacessa vastustivat.

Star Wars Episode VI: Return of the Jedi ei ole huonoin Star Wars -elokuva. Mutta erityisesti katsottuna heti kahden edeltäjänsä se on edelleen minulle karu kokemus. Siinä missä tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa kehuin Imperiumin vastaiskun poikkeuksellista ja rohkeaa rakennetta, jossa suurin toimintakohtaus on sijoitettu alkuun ja jonka jälkeen tarina haarautuu peräti pääpainoltaan pohdiskelevaksi, Jedin paluu on kuin avaruusseikkailu 1-2-3. Ensimmäinen näytös on irrallinen visiitti Jabban palatsiin, toisessa hengähdetään hetki Dagobahissa ja tutkitaan Endoria, ja kolmas on vain se iso tappelu. Ja siinä missä alkuperäisestä Tähtien sodasta äskettäin kirjoittaessani mainitsin jokaisen tarinaan saapuvan hahmon lisäävän kerroksia kaukaiseen galaksiimme, Jedin paluu tuntuu hukkaavan kaikki nuo kerrokset kepeään velmuiluun. Vika on todennäköisesti sekä ohjaaja Richard Marquandissa että käsikirjoituksessa, mutta elokuvasta on turha etsiä edes nasevaa dialogia. Erityisesti Han Solon hahmosta ei ole karboniitin jälkeen jäljellä mitään muuta kuin virne.

rotj-jabba

Kotimaiseen Rölli-elokuvaankin versioiduksi päätynyt Jabba Hutt on niin nautittavan inha luomus, että melkein peittää taakseen kohtaustensa kömpelyyden. Melkein.

Jedin paluun on heti avauksessaan jotenkin metsässä – tai siis jossain ensimmäisestä elokuvasta tutun Tatooinen autiomaassa. Siinä missä episodit IV ja V lähestyvät tarinaa otsikon tähtien sodan suunnasta, tehden heti alussa selväksi Kapinaliiton ja Imperiumin kulloisetkin asemat ja ikään kuin tuoden sankarien seikkailun sisään tähän suureen kuvaan, Jedin paluu käyttää yli puolet ensimmäistä tuntiaan historian hämmentävimpään pelastusoperaatioon. Haluaisin totisesti nähdä, miltä näytti tukikohdassa paperilla se suunnitelma, joka näyttää sisältävän muun muassa jokaisen Jabban palatsiin vuorollaan astelevan sankarin jäämisen vangiksi, ja jonka pieleen menemiseen olisi vaadittu vain, että roistolordin pomodroidi olisi määrännyt valomiekkaa kantavan Artoon jonnekin muualle kuin juuri sille alukselle, jolle sattumoisin suunnataan lopullisiin rankaisutehtäviin. Jakson huipennukseksi sopii sattuvan osuvasti, että sen lopussa galaksin pahapyllyisimpänä esitetty palkkionmetsästäjä Boba Fett kohtaa loppunsa Han Solon käännähtäessä vahingossa vähän sinnepäin: samoin tuntuu koko elokuva siiinä vaiheessa etenevän.

(Sinänsä Jabban hovissa on monta hienoa yksityiskohtaa, joista päällimmäiset ovat ihastuttavan ällöttävä hutt itse sekä hänen alakertainen lemmikkinsä – jonka kuolemasta tirautettava tippa on muuten Jedin paluun koskettavimpia hetkiä. Harmi vain, että niistäkin nauttimista haittaavat George Lucasin special editionien kaikkein tökeröimmät lisäykset: ei edes tarvitse mennä siihen, kuinka hölmö Jedi rocks -laulukohtaus jo sinällään on, mutta kun sen esittävät cgi-hahmot hyppäävät taustastaan silmille kuin smurffi lumesta, ja näyttävät sitä paitsi nolon epäuskottavilta vaikkapa juuri jättinukke-Jabban itsensä rinnalla, ja… Stop. Tarkoitukseni oli pysytellä näissä teksteissä erossa special edition -kysymyksestä, ja yritän jatkaa sillä tiellä.)

Jabba-jakson jälkeen Luke säntää takaisin edellisosasta tutulle Dagobahille, jossa hänen on määrä jatkaa kesken jäänyttä jedioppiaan. Mutta kas: Yoda onkin nyt sitä mieltä, että treenit ovatkin ohi ja Luke on valmis. Selitykseksi käy vain vanhuudenhöperöys tai väsähtäminen koko opettajuuteen (Yodahan ei, tietenkään, kuole ”vanhuuteen”, vaan päästää irti Voimaan samaan tapaan kuin Ben Kenobi episodissa IV), sillä sanoohan mestari itse samassa kohtauksessa Luken kohdanneen Vaderin liian aikaisin, kesken koulutuksensa. Ja kun jedikoulutus on näin kätevästi hoidettu pois to do -listalta, perään kääräistään kolmas irtonainen lanka solmulle, kun voimahaamu-Ben (jonka pitää puhuessaan istua alas) kertoo Leian olevan Luken sisko, edellisosassa vihjattu ”toinen viimeinen toivo”.

Skywalkerin kaksoset on niin syvälle Star Wars -mytologiaan ujutettu totuus, että sitä on vaikea enää edes kyseenalaistaa – eikä minullakaan mitään sitä vastaan ole. Mutta tosiasia on, että Imperiumin vastaiskua kuvattaessa Leia ei vielä ollut Luken sisko, ja viimeistään tässä kohtaa Jedin paluuta on karun selvää, että kolmannella episodilla on kovin vähän uutta annettavaa trilogiaansa. Tarkoitus on kääriä kaikki kasaan kahdessa tunnissa, eikä siihen mahdu sen koommin suvantokohtia kuin uusia käänteitäkään. Star Warsin vaihtoehtoisista todellisuuksista kiinnostunut katsoja ei voi kuin huokailla, millaista olisikaan ollut, jos tätä episodia olisivat seuranneet vielä kolme muuta, joissa Luke Skywalker olisi vasta niissä kohdannut siskonsa ja keisari Palpatinen. Tarkoitus tällaisia ei ole miettiä: Jedin paluun on määrä edetä kohti trilogian huipentumia, jossa galaksin rauhaa uhkaa toinen Kuolemantähti – niin, siinäpä vasta ennen näkemätön juoniaihio.

rotj-speeder

Vai oli Anakin olevinaan huippupilotti prequeleissa? Hui hai. Tarkkailkaapa, mitä vauhtia Leia pujottelee puiden lomassa tässä kohtauksessa.

Minun olisi helppo jatkaa tätä ilkeilyä pitemmällekin – huomatkaa, etten ole vielä edes maininnut ewokeja – mutta yritän rauhoittua. Sillä mitä vikoja Jedin paluusta löydänkin, se on alkuperäisen Star Wars -trilogian päätösosa – ja päättelyjensä ytimessä se, kokoajan kiitos kuten Threepio sanoisi, onneksi onnistuu.

Tärkeä vapahtava tekijä on olennaisin näyttämölle asteleva uusi pelaaja: sysimustan hahmon keisari Palpatine, joka toki mainittiin jo ensimmäisessä osassa ja joka vilahti hologrammina toisessa, mutta joka saa kasvot vasta nyt. Ja millaiset kasvot! Ian McDiarmid tekee niin hyytävän roolisuorituksen, että elokuva onnistuu liki mahdottomassa tehtävässä: tuomaan tarinaan mukaan hahmon, jota elokuvahistorian pahiskaartin kärkeen piirtynyt Darth Vader itse (ja perässä katsoja) pelkää. Hyvin lyhyessä valkokangasajassa keisari Palpatine onnistuu asemoitumaan loppusuoralla koko originaalitrilogian pahuuden ilmentymäksi (jo siis ennen prequeleja, joissa hahmo toki tähän asemaan kirjoitettiinkin). Kun Palpatine lakonisesti toteaa karmeimman repliikkinsä ”Now, young Skywalker, you will die”, minun on todellakin helppo muistaa, mitä 12-vuotias pikku-Aki tunsikaan tätä elokuvaa katsoessaan.

Palpatine-Vader-Luke -kohtaukset kuuluvat koko originaalitrilogian komeimpiin hetkiin. Eikä kyse ole vain pelottavan Palpatinen olemuksesta tai Darth Vaderin tarinan koskettavasta lopusta: tämän tarinallisen Aalto-jakkaran kolmas jalka on Luke Skywalker ja peruskallion lailla homman hoitava Mark Hamill, rikollisen aliarvostetussa suorituksessaan. Luken draaman kaaren kertakaikkisen komea kulku on mielestäni peräti parasta koko Jedin paluussa. Jos Leian, Hanin ja Landon hahmot eivät valitettavasti enää kehitykään mihinkään koko elokuvan aikana, Luke kasvaa nyt mytologian keskushenkilöltä odotettaviin mittoihin. Esimerkiksi kohtaus, jossa Luke keskustelee tyynesti Vaderin kanssa Endorissa, uskoen vakaasti hyvyyteen tähän asti vihaamansa miehen sisällä, on täydellinen osoitus siitä, että sankarimme tosiaan on nyt jedi – sivistynyt rauhan vartija, joka ei enää janoa seikkailua tai jännitystä niiden itsensä takia.

Draamallisesti upeaa on myös, kuinka Luke Skywalker ollessaan tappamatta isäänsä tekee nimenomaan henkisen isänmurhan Obi-Wanin ja Yodan opetuksista. Molemmat mestarithan vannottivat Lukelle, että Vaderin pelastaminen pimeältä puolelta on mahdotonta, ja että galaksin ainoa toivo on valomiekkataistelu, jossa Luke voittaa isänsä ja keisarin. Voi olla, että Darth Vaderin tarinaa korostava Lucas olisi tästä eri mieltä, mutta minä väitän, että Star Wars -sarjan se kohtaus, jossa hyvyys voittaa pahan, ei ole se, jossa Vader kääntyy auttamaan poikaansa, vaan se, jossa Luke heittää valomiekan pois ja toteaa olevansa jedi kuten isänsä ennen häntä. Bravo ja aplodit seisoen!

rotj-luke

Luke, älä välitä. Jos eräät mahdollisuudet suuruuteen valuivatkin tässä elokuvassa sormien välistä, se ei ollut koskaan sinun vikasi.

Itse asiassa Jedin paluun viimeinen puoli tuntia, niin pelkkää lopputaistelua kuin se onkin, ei ole sellaisena hassumpi. Keisarin kammion kohtaukset ovat sen ydin, mutta ne rytmittyvät taidokkaasti sarjan isoimpaan avaruustaisteluun (edelleen minun on vaikea ymmärtää, miten prequelit saattoivatkin jättää käyttämättä tässä kehittyneen teknologian mahdollisuudet hyväkseen). Avaruuskohtaukset toimivat hämmästyttävän hyvin siitä huolimatta, että Landoa lukuunottamatta kaikki taistelijat ovat korkeintaan hahmokaartin sivuosatasoa. Metsäkuun teddykarhutaistelu on tietysti elementeistä se, joka saisi monen mielestä olla toisin, mutta sekin on minun makuuni paljon mukiin menevämpää katsottavaa kuin vaikkapa tuskallinen Jabban palatsi -osuus. Erityisesti filosofisella tasolla ymmärrän Lucasin tolkienmaisen ajatuksen ”maan hiljaisista tekemässä sankar’töitä” – ehkä trilogiasta tosiaan jäisi kylmä maku, jos hyvisten sotilaalliseen voittoon riittäisivät vain parhaat sotilaat ja terävimmät taistelulentäjät. Tai sitten minäkin olen vanhemmiten taas pehmenemässä Jedin paluulle.

Tänä syksynä loppukohtauksia voisi tietysti olla herkullista yrittää katsoa etsien sieltä merkkejä tulevasta, mutta siltä osin on todettava tylysti: ei niitä ole. Jedin paluu ei ole kuudes osa yhdeksänosaisesta sarjasta – kyllä se on tarinansa loppu. Luke Skywalkerista on tullut jedi, Anakin Skywalker on palannut viime hetkellä ja loppusuudelmakin saadaan, kun Leia ja Han tietävät viimein molemmat rakastavansa toisiaan. Vielä viimeisimmissäkin special editioneissa (äh!) Lucas antaa lopun juhlintamontaasissa ymmärtää koko galaktisen Imperiumin todellakin kaatuvan keisarinsa mukana. Vaikka huhuja mahdollisesta jatko-osatrilogiasta tietysti oli jollain tasolla olemassa heti vuodesta 1983 lähtien, se jatko, jonka toteutumisen puolesta katsojat pitivät peukkuja, oli ”se toinen trilogia”, joka tapahtuisi ennen tätä alkuperäistä ja jonka piti huhujen mukaan olevan nimeltään Clone Wars.

Sen avausosan valmistumiseen meni 16 vuotta, sen nimi ei ollut Clone Wars, eikä se ollut ihan kaikkien mieleen.

Aiemmat episodit, osa 2: Imperiumin vastaisku ja jatko-osien esikuva

Imperiumin vastaisku on jatko-osa, jollainen jokainen jatko-osa haluaisi olla ja jonka jokainen elokuvantekijä haluaisi tehdä. Mukaan lukien ne, jotka eivät koskaan tee jatko-osia.

Tottakai ensimmäinen Star Wars (1977) (josta kirjoitin tämän tekstisarjan ensimmäisen osan viikko sitten) oli jo jättimenestys. Se aloitti blockbusterien aikakauden ja käynnisti sen koneiston, jonka yhä konstikkaammiksi paisuvat myöhemmät ulokkeet tuottavat meille joulukuussa The Force Awakensin ja jo ensi vuonna seuraavan Star Wars -elokuvan, Rogue Onen. Mutta niitä tai mitään nykyisen mittakaavan mukaista sarjaan liitettävää ei olisi, jos alkuperäistä menestyselokuvaa olisi seurannut jatko-osa, joka olisi ollut samaa laatuluokkaa kuin vaikkapa toisena blockbusterien airueena pidettävän Tappajahain (1975) jatko-osat olivat.

(Vaihtoehtomaailma on tässä kohtaa jopa helppo kuvitella: Alan Dean Fosterin kirjoittama romaani Splinter of the Mind’s Eye (julk. 1978) eli suomeksi Mustan lordin paluu kun oli alunperin kirjoitettu halvalla kuvattavaksi jatko-osaksi siinä tilanteessa, jossa sarjaa ei voisi jatkaa edes ykkösosan budjetilla. Se ei olisi rakastettu klassikkoelokuva.)

esb_kiss

Luken, Leian, Hanin ja kumppanien seuraavaa seikkailua odotettiin aikanaan kolme vuotta. Tämä on Imperiumin vastaiskun ainoa kohtaus, jossa originaalitrio on yhdessä kuvassa.

Kun puhutaan edeltäjiensä veroisista tai, rohkeasti, niitä peräti paremmista jatko-osista, mainitaan yleensä muutamat samat nimikkeet. Useimmiten Kummisetä II, Terminator 2, ehkä Aliens. Viime vuosina joukkoon ovat tunkeneet Toy Storyn kakkos- ja kolmososat sekä The Dark Knight. Nämä ovat kaikki kelpo ehdokkaita. Mutta rohkenen väittää niiden kaikkien vapisevan, jos niitä verrataan Imperiumin vastaiskuun, sillä se onnistuu noita mahdottomammassa tehtävässä.

Kaikki edellä mainitut elokuvat nimittäin ovat jatko-osia elokuville, jotka ovat itsessään täydellisiä kokonaisuuksia – elokuvia, joiden tarinat eivät välttämättä olisi kaivanneet jatko-osaa. Tällöin jatko-osan täytyy onnistuakseen yksinkertaisesti kertoa toinen ensiluokkainen tarina ensimmäisen jatkoksi. (Mikä ei tietenkään oikeasti ole lainkaan yksinkertaista.)

Star Wars Episode V: The Empire Strikes Back (1980) sen sijaan jatkaa tarinaa, joka jäi edellisellä kerralla täysin kesken – ja jota lukemattomat sen katsojat saattoivat jatkaa mielikuvituksessaan tai pihaleikeissään. Ei riittänyt, että jatko olisi ollut omillaan hyvä: sen täytyi tuntua siltä, kuin sen käsikirjoitus olisi ollut pöytälaatikossa valmiina edellistä tehdessä (mitä se ei todellakaan ollut). Tämä sarjoittaisen elokuvakerronnan tyyli on yleistynyt 2000-luvulla, mutta edelleen sen lopputulokset ovat sittenkin useammin olleet Matrixin kuin Star Warsin tasoa. Imperiumin vastaisku onnistui paitsi lunastamaan odotukset, myös ylittämään ne. Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kertovan oman, paremman jatko-osaideansa alkuperäiselle Star Warsille? En minäkään.

esb_Hoth

Hothin taistelu on sarjan suorin sotakohtaus – jos sodalla tarkoitetaan sellaista sotaa, jota oikeissa sotaelokuvissa käydään. Ruumiita toki tuli enemmän Kuolontähtien räjähtäessä.

Alkuperäisen Tähtien sodan menestyksen salaisuus oli satumaisen seikkailun siirtäminen mielikuvituksekkaaseen avaruusmiljööseen. Imperiumin vastaisku kasvattaa sadun mytologiaksi – ja kutistaa samalla edeltäjänsä osaksi sitä. Satumaiset elementit muuttuvat osaksi suurta myyttistä tarinaa samaan tapaan kuin käy, jos vaikkapa kerrotaan yksittäinen kertomus ukkosenjumala Thorin (ei sen Marvel-version) vierailusta ihmisten kylässä verrattuna siihen, että puhutaan koko norjalaisesta Valhalla-mytologiasta. Käy niin, että sarjan kokonaisuutta katsoen A New Hope onkin enää pelkkä satu.

Kyse ei ole vain siitä, että Imperiumin vastaisku on edeltäjäänsä synkempi ja syvällisempi, kuten elokuvaa yleensä luonnehditaan. Niitä se kyllä on, ja juuri näitä piirteitä Imperiumin vastaiskun jälkeen tehdyissä jatko-osissa usein tavoitellaan – yleensä jopa molemmat, ellei Imperiumi nimeltä, ääneen haastatteluissa lausuen. Kyse on myös siitä, että se on itse asiassa myös pienimuotoinen hahmotutkielma ja se osa tarinaa, jossa suuri draama ei tapahdu taistelun lomassa.

Synkkyyden elokuvaan värittää merkittäviltä osin sen täysin poikkeuksellinen rakenne, joka jo sinällään varmistaa elokuvan paikan satunnaisemmankin katsojan mielessä. Imperiumin vastaiskuhan alkaa sankarien häviöllä, ja jatkuu sitten lähes koko kestonsa alakyntisenä takaa-ajona. Kun pakomatka viimein pysähtyy kaasuplaneetta Bespinin Pilvikaupunkiin, edessä on jälleen nöyryyttävä epäonnistuminen. Harvassa ylipäätään ovat koko perheen Hollywood-seikkailut, joissa sankarit ovat näin huonossa jamassa koko elokuvan ajan, mutta vielä harvinaisempia ovat tarinat, joiden loppukaan ei ole voiton tapainenkaan. Sankarit ovat menettäneet yhden joukostaan (plus yhden käden) ja pakenevat henkisesti ja fyysisesti nujerrettuina, hädin tuskin yhtenä kappaleena. Loppufanfaarin soidessa edellisosan lopun iloinen juhla on muisto vain. Tämän puolen Imperiumin nerokkuudesta kiteytti hienosti suuri Star Wars -fani Kevin Smith esikoiselokuvassaan Clerks (1994, kauan ennen prequeleja):

”Which did you like better? Jedi or The Empire Strikes Back?”

Empire.”

”Blasphemy.”

”Empire had the better ending. I mean, Luke gets his hand cut off, finds out Vader’s his father, Han gets frozen and taken away by Boba Fett. It ends on such a down note. I mean, that’s what life is, a series of down endings. All Jedi had was a bunch of Muppets.”

Siihen, mitä Jedin paluussa on, palaan tämän sarjan seuraavassa kirjoituksessa, mutta lainauksen myötä on tartuttava synkkyyskorin syvimpään mustaan. Se, että Darth Vader on Luke Skywalkerin isä, on nykykatsojalle täysin ilmeistä, mutta vuonna 1980 sen on täytynyt yllättää kaikki. Käänteen shokkiarvo tietysti tajuttiin jo tuolloin: kohtaushan kuvattiin siten, että David Prowsen repliikki kuului ”No, Obi-Wan killed your father”, ja vain Mark Hamill oli hetkeä aiemmin kuullut, mitä päälle dubataan. Hamillin tuska ja epätietoisuus hänen uransa tärkeimmässä kohtauksessaan on siis aitoa, ja sen sai jakaa katsoja: mitä, miten, täh? Kyseessä on liioittelematta kaiken elokuvan kaikkien aikojen twist-loppu: kohtaus, joka asettaa kaiken aiemmin nähdyn uuteen valoon ja suorastaan huutaa lisäselitystä, mutta ei sittenkään (kuten Vader Lukelle sanoo) tunnu absurdilta, päälleliimatulta tai teennäiseltä. Tutkiessamme tunteitamme tiedämme sen todeksi, vaikka emme tahtoisi uskoa, tai ymmärtäisi miten. En tiedä, onko yhdenkään uuden ihmisen enää mahdollista nähdä Star Wars -elokuvia ensimmäistä kertaa tietämättä Vaderin henkilöllisyyttä, mutta on suuri sääli, että kronologista järjestystä vaatiessaan George Lucas halusi viedä katsojilta tämän kokemuksen mahdollisuudenkin.

esb_vader

Kakkossijalle on monta ehdokasta, mutta tämä on Star Wars -elokuvien ylivoimainen ykköskohtaus.

Jos Imperiumin vastaisku kääntää mielikuvamme pahiksesta ympäri, on poikkeuksellista myös se, miten elokuva kohtelee edellisen osan keskushenkilöä Luke Skywalkeria. Kun elokuva on noin puolen tunnin kohdalla, Hothin tasangoilla, hoitanut suurimman toimintakohtauksensa alta pois (tehkääpä perässä tuokin, supersankarileffat!), se hajauttaa päähenkilönsä koko loppuajaksi kahteen leiriin. Ja siinä missä Leia ja Han pakenevat ylivoimaista Imperiumia ikään kuin realistisempana tulkintana siitä, mikä vielä edellisosassa kävi rempseästi Kuolemantähden käytävillä juoksennellen, Luken polku vie retriittiin pohtimaan sisäistä Voimaansa ja sen käyttämisen tuomaa vastuuta. Muistattehan, että vielä edellisosassa Voima lähinnä vain mainittiin ”galaksia sitovana energiakenttänä”, ja sitä käytettiin vielä kepeänä taikuutena, Obi-Wanin hämätessä heikkomielisiä stormtroopereita.

Jos Imperiumin vastaisku muutenkin on liki käsittämättömän rohkea seikkailuelokuva, tässä se on suorastaan uhkarohkea. Päähenkilö tosiaankin jää suureksi osaksi elokuvaa suolle vastanäyttelijänään vain nukkehahmo. Muutenkin filmi väistelee huolellisesti helppoa tietä edellisosan kohtausten toistamisesta astetta suurempana (jälleen yksi oppi, jota seuraajat eivät ole huomanneet), mutta Luke-Yoda -asetelma on kutakuinkin mahdollisimman kaukana siitä, mitä olisi voinut ykkösosan perusteella odottaa katsojien haluavan kakkoselta. Silti nuo kohtaukset kuuluvat koko sarjan rakastetuimpiin. ”Tee, tai älä tee, yrittämistä ei ole”, on tunnetuimpia Star Wars -repliikkejä, ja koko elokuva on rakennettu samaa oppia noudattaen.

esb_yoda

Jedimestari Yoda, Imperiumin vastaiskun tärkein uusi hahmo, lie aika hyvä opettaja, koska sikäli ajallisesti lyhyeen Luken jedikoulutus elokuvan sisällä tuntuu jäävän.

Juuri Imperiumin vastaiskun kohdalla ei myöskään sovi unohtaa rakentajien merkitystä. Elokuvan onnistuneisuus ei tietenkään ole suoraa seurausta siitä, että se on kuudesta ensimmäisestä Star Wars -elokuvasta vähiten Lucas-johtoisesti syntynyt. Mutta Irvin Kershnerin ohjaustyön sekä Lawrence Kasdanin käsikirjoituksen merkitystä ei voi korostaa liikaakaan. Kasdania sopii kiittää etenkin sankarien kirjoittamista ihmisiksi. Siinä missä ensimmäisen Tähtien sodan repliikit ovat legendaarisia yksittäisinä lauseina (”I find your lack of faith disturbing”), Imperiumin vastaiskun repliikit ovat aitoa dialogia, josta kuuluisin esimerkki on tosin kuvauksissa improvisoitu ”I love you” – ”I know” -hyvästely. Kershnerin vaikutus taas näkyy tunnelman lisäksi elokuvassa yllättävänkin paljon myös visuaalisesti: kiinnittäkääpä huomiota vaikkapa nopeisiin leikkauksiin Luken saapuessa Pilvikaupunkiin tai majesteettisen teräviin linjoihin kaikissa Vaderin hallitsemissa tiloissa. Lucasin tyyli oli toisenlainen: ei vielä vuonna 1980 välttämättä huonompi, mutta juuri tunnelmalliseen keskimmäiseen episodiin Kershner oli loistava valinta.

Imperiumin vastaisku on useimpien Star Wars -fanien suosikkiepisodi, ja sellaisena sen asema tuskin on uhattuna joulukuussakaan. Tiukkalinjaisimpien mielestä se ei ole vain sarjan huippukohta, vaan että peräti kaikki sitä seurannut on ollut emotionaalisesti ja sisällöllis-laadullisesti pelkkää alasajoa. Myös satunnaiselle katsojalle, samoin kuin lapsellisten avaruussotien vihaajalle, se on se todennäköisin suosikki: elokuva, jossa on ”muita enemmän”. Se on elokuva, joka teki Star Warsista yhden menestyselokuvan sijaan rakastetun sarjan, ja siten minun on itse asiassa lopetettava tämä kirjoitus lähes samoin kuin edellinen: ilman Imperiumin vastaiskua tätäkään blogia ei olisi.