Monthly Archives: elokuu 2015

Viisi pelkoa The Force Awakensista

Posted on by
1

Jouduttuani hiljattain yrittämään vastata kysymykseen siitä, odotanko The Force Awakensin olevan ”hyvä elokuva”, yritän antaa tällä kirjoituksella jonkinlaisen vastauksen. Lähestyn asiaa käänteisesti: listaamalla viisi aitoa pelkoa, jotka minulla Star Wars Episodi VII:stä on.

Tosin yksikään näistä peloista ei ole ”Elokuva ei ole hyvä”.

artoopiilossa

Voima varjele, mitä sieltä tulee! Artoota melkein hirvittää katsoa. (kuva: Aki Jörgensen)

Pelko 1: The Force Awakens ei ole Episodi VII.

Tämä on ylivoimaisesti suurin pelkoni. Muistattehan, kuinka koulussa opettajat yrittivät nuijia päähämme, että täysin oikeita tietoja sisältävästä vastauksesta saa nolla pistettä, jos se ei vastaa kysyttyyn kysymykseen. Tämä vaara vaanii uuden Star Wars -elokuvan yllä Damokleen valomiekkana. Episodinumerottomasta markkinointinimestään huolimatta alkuskrollissa lukenee järjestysnumero. Jos Episodi VII ei lunasta otsikkoaan, se ei oikeuta olemassaoloaan.

Tämä hirvittää minua, kun The Force Awakensista puhutaan siihen tapaan kuin ”on epävarmaa, kuinka suuri rooli Skywalkerin kaksosilla on” (Entertainment Weekly). Tähänastinen Star Wars -sarja kertoi konfliktista (organisatorisesti) jedien ja sithien, (aatteellisesti) demokratian ja diktatuurin sekä (filosofisesti) vihan ja rakkauden välillä. Henkilökohtaisella tasolla kaikki nämä konfliktit kulminoituivat Anakin Skywalkeriin ja hänen poikaansa Lukeen. Seitsemännen episodin tulisi tuntua niin oleelliselta jatkolta tälle kaikelle, että sen olisi aina pitänyt olla osa kokonaisuutta – muuten se ei ole seitsemäs episodi, vaan ainoastaan uusi seikkailu samassa universumissa.

Pelko 2: The Force Awakens on Episodi VI.7.

Tämä pelko saa voimaa edellisestä Star Wars -trilogiasta, sillä juuri tämä on mielestäni parjatun The Phantom Menacen kaikkein perustavin ongelma. Star Wars -sarjan Episodi I ei niinkään ole ykkönen kuin nolla: se tapahtuu ajallisestikin irrallaan seuraavista osista, lähinnä esittelee maailman ja kertoo simppelin tarinan, jolla on vain vähän aitoa vaikutusta seuraaviin osiin. Se on kuin pilottijakso televisiosarjalle, jonka oikea tarina nähdään niissä seuraavissa kymmenissä jaksoissa. Valitettavasti Episodi I:tä ei kuitenkaan sarjojen tapaan seurannut tuntikaupalla tarinankehittelyä (paitsi paljon myöhemmin animaatiosarjoissa, mutta niitä en nyt laske). Episodit II ja III eivät kahdestaan riittäneet muodostamaan sitä kaarta, joka Anakin Skywalkerin lankeemukseen ja kloonisotien galaktiseen kurimukseen olisi tarvittu. Välistä ikään kuin puuttui yksi kokonainen elokuva, koska trilogian ensimmäinen osa oli tuhlattu johdannoksi.

Tämä vaara on jälleen olemassa, kun ohjaaja-kirjoittaja JJ Abrams johdattelee meidät takaisin kaukaiseen galaksiin 30-35 vuotta Jedin paluun jälkeen. Jos suurin osa The Force Awakensista käytetään galaksin tilan vähittäiseen paljastamiseen ja siihen, kuinka uudet hahmot tapaavat toisensa, kohtaavat vanhoja hahmoja, törmäävät uusiin pahiksiin ja päätyvät lopulta siihen, missä heidän kaikkien tätä uutta tarinaa varten tulee olla, seitsemäs episodi voi jälleen tuntua uuden trilogian episodilta nolla. Tähän pelkooni vaikuttavat ennakkotapaukset: Hollywoodin viime vuosien remake- ja reboot-muodissa ovat korostuneet nimenomaan origin storyt, joissa kokonainen elokuva kirjoitetaan tiimin kasaamisen ympärille (Avengers, Star Trek).

Pelko 3: The Force Awakens on köyhän tarinaryhmän expanded universe.

Tämä pelko on suunnattu vihkiytyneille. Suurelle yleisölle uusi Star Wars -elokuva on aito jatko-osa: ei uusintaversio, ei reboot, vaan paluu vanhaan tarinaan vuosikymmeniä myöhemmin. Tähän perustuu merkittävä osa elokuvan odotusarvoa, ja tähänastisen markkinointikampanjan painavin hetki oli vanhentuneen Han Solon näyttäminen saapumassa kotiin. Mutta samaan aikaan on kylmä fakta, että meille faneille The Force Awakens itse asiassa on reboot, elokuvan pyyhkiessä pöytää kymmenien vuosien aikana kerrotuilla expanded universe -tarinoilla. Oli Legends-otsikon saaneiden tarinoiden laadusta mitä mieltä tahansa, ne kuitenkin muodostivat suhteellisen yhteensopivan kertomuksen galaksin tapahtumista Jedin paluun jälkeen. Tuon kertomuksen olivat kehittäneet 30 vuoden aikana kymmenet kirjoittajat, joukossaan Timothy Zahnin, Michael A. Stackpolen ja James Lucenon kaltaisia arvostettuja nimiä.

Jossain syvällä uuden trilogian juonen pohjalla ovat George Lucasin omat ajatukset galaksin myöhemmistä vaiheista, mutta osallisista esimerkiksi Abramsin mukaan lopulliseen tarinaan päädyttiin vasta hänen mukaantulonsa jälkeen. Se tarkoittaisi, että Abrams, Lawrence Kasdan ja Lucasfilmin tarinaryhmä keittivät uuden trilogian tapahtumat kokoon vain joidenkin kuukausien aikana, elokuvan lukitun tuotantoaikataulun jo vauhdilla lähestyessä. Hyvässä maailmassa tuoreet aivot ja keskittynyt maali – uusi Star Wars -elokuvatrilogia – ovat tuottaneet koherentimman ja älykkäämmän vision kuin irtonaisten kirjoittajien parviäly aiemmin. Mutta kolmas pelkoni on, että The Force Awakensin näkemys siitä, mitä galaksille, jedeille tai Luke Skywalkerille on tapahtunut, on vaisumpi ja harkitsemattomampi kuin se galaksin tulevaisuus, joka kirjoissa ja sarjakuvissa oli jo olemassa. Jopa sellainenkin seikka kuin prinsessa Leian ja Han Solon suhteen laatu on riskijuttu: me kaikkihan olimme tietävinämme, kuinka onnellisesti siinä romanssissa ”aiemmin” kävi. Petymmekö nyt?

Pelko 4: The Force Awakens on originaalitrilogian kommenttiraita.

Tämä pelko, enemmän kuin mikään kolmesta aiemmasta, juontaa nimenomaan ohjaaja-kirjoittajavalintaan. Abramsilla on ikävä taipumus täyttää teoksiaan siisteillä jutuilla, joiden järjellinen selitys jää toissijaiseksi tai jotka iskevät silmää aiemmin nähdylle. Erityisesti hänen Star Trekinsä ovat täynnä viittauksia vanhoihin tarinoihin. Osa niistä toimii erinomaisesti – osan katsojista ymmärtäessä viitteen ja toisten huomaamatta mitään – mutta etenkin Into Darknessin loppupuolella aiemmin kerrotun tarinan toisintaminen menee lähelle uusintaversiota ja tasolle, jolla aletaan lähestyä parodiaa. Trekeissä Abramsin avaruusselitys oli, että elokuvan sisällä syntynyt vaihtoehtouniversumi on kosmisesti seurailevinaan aiemman universumin tapahtumia. Mutta Star Warsissa, jonka seitsemännen elokuvan tulisi olla aito jatko-osa (ks. Pelko 1) pelkkä nostalgiaan nojaaminen olisi suuri virhe.

Aivan Into Darknessin kaltaista A New Hopen tarkan juonen kopiointia en pelkää, mutta viitteitä tämänkin pelon aiheellisuudesta on silti liikaa. The Force Awakenshan alkaa, kuten meille on jo tähän mennessä vahvistettu, aavikkoplaneetalla etäällä galaktisista konflikteista asuvasta nuoresta sankarista, joka päätyy seikkailuun törmättyään pulassa oleviin toisplaneetallisiin vierailijoihin. Pahis Kylo Renin arvataan tavoittelevan Darth Vaderin asemaa, ja luvassa on jälleen kapakkakohtauskin (Vanity Fair). Jos Episodi VII keskittyy koko kestonsa ajan toistamaan tai mukailemaan originaalitrilogian juonta, kohtauksia, hahmoja ja repliikkejä (”I have a bad feeling about this” sieltä tietysti tulee, mutta toivottavasti ei monta muuta), sen katsominen itsenäisenä elokuvana kärsii.

Pelko 5: The Force Awakens on komedia.

Viimeinen pelkoni liittyy oleellisesti edelliseen, mutta pelkojen maailmassa on silti mahdollista, että edelliseltä pelolta vältyttäisiin, ja tälle karille silti ajettaisiin. The Force Awakens on elokuva, jonka yläotsikko sisältää sanan ”sodat”. Se sijoittuu galaksiin, joka kaikesta päätellen on huonommassa jamassa kuin suurin osa vanhoista faneista (tai vanhoista jatkokirjailijoista, ks. Pelko 3) oletti. Huhujen perusteella siinä saattaa tapahtua hyvinkin kauheita, mikä tietysti ei olisi ihme sarjassa, jonka ihka ensimmäisessä osassa jo nähtiin planeetan räjäyttävä superase.

Samaan aikaan sen on kuitenkin määrä aloittaa uudelleen maailman suurin franchise, ja vedota esimerkiksi merkittävään leluilla leikkivään katsojasegmenttiin. Sen ohjaaja tunnetaan leikkivänä visionäärinä, joka mielellään täyttää dialogin kepeällä vitsailulla. Se valmistuu tallista, jossa on katsottu viisaaksi valita Han Solo -elokuvan ohjaajiksi Lego-leffan tekijät. Viides pelkoni siis on, että The Force Awakens kurtistaa kulmakarvojaan, mutta pitää kielen syvällä poskessa. Star Wars -elokuvan tulee olla hauska katsoa, mutta originaalitrilogian onnistuneisuudessa oli silti olennaista, että elokuvat ottivat itsensä vakavasti.

—

Jokainen näistä peloista voisi toteutua, ja elokuva silti olla vielä ”hyvä”. Erityisesti ensimmäinen pelkoni voisi realisoitua totaalisesti, ja lopputulos olla silti toiminnallisena viihde-elokuvana arvioituna erinomainen: se ei vain olisi ”hyvä episodi seiska”. Neljäs pelkoni taas vaikuttaisi toteutuessaan merkittävästi elokuvan uudelleenkatsottavuuteen, ainakin omalla kohdallani, mutta senkään realisoituminen ei välttämättä häiritsisi monia suuren yleisön kertakatsojia. Ehtimiseen originaalitrilogialle vinkkaileva filmi saattaisi jopa varmistaa primitiivireaktion ”olihan se paljon parempi kuin prequelit”.

Entä sitten se kysymys? Odotanko Episodi VII:n olevan ”hyvä elokuva”? Niin… Minulla ei ole tällä hetkellä kovinkaan bad feeling (äskettäinkin kirjoitin näin innostuneita). Mutta oikeastaan en aidosti osaa vastata. Vastaukseni siitä, olivatko Episodit I-III ”hyviä elokuvia”, ei sekään tiivisty yhteen sanaan.

Ensin pitäisi esimerkiksi osata katsoa niitä muiden elokuvien tapaan.

Rogue One lupaa aitoa äijäilyä

Posted on by
7

Ensimmäisen Star Wars -standalone-elokuvan, Rogue Onen, kuvausten alkamisesta kertoneen tiedotteen painavin uutinen ei ollut se, että pääcastissa on vain yksi nainen (valitettavasti). Eikä edes se, että Diego Luna näyttää viiksineen niin paljon Biggs Darklighterilta, että en yllättyisi yhtään, vaikka hahmo paljastuisi Luken lapsuudenkaveriksi ja siten linkiksi originaalitrilogiaan. Sen sijaan jyrähtävintä oli se, mitä koko julkistuksen promokuva henkii ja minkä tuottaja-ylipäällikkö Kathleen Kennedy tiedotteessa sanoo: ”It goes into new territory, exploring the galactic struggle from a ground-war perspective while maintaining that essential Star Wars feel that fans have come to know.”

Toisin sanoen; Rogue One ei olekaan avaruushävittäjälentäjien oma elokuva.

Ehkä tämänkään ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä, mutta ainakin minä elättelin siitä toiveita. Olihan Rogue-lentue nimenomaan lentäjätiimi paitsi Legends-tarinoissa (vanhassa expanded universessa), myös originaalitrilogiassa, joten oli tolkullista olettaa, että Rogue One -niminen elokuva kertoisi juuri tästä joukkueesta. Sitä paitsi tuntui todennäköiseltä, että vanhan trilogian tenhon palauttamista halajava Disney-Lucasfilm haluaisi palauttaa myös avaruustaistelun avaruussotasarjaan: prequeleissahan valomiekkavälke korvasi tyhjiö-dogfightit lähes kokonaan.

rogue-one-cast-photo

Onko tässä Rogue Squadron? Onko viiksekäs mies keskellä Biggs Darklighter? Onko keppimies oikealla todella sokea? Onko tämä todella sotaelokuva Star Wars -maailmassa? (kuva: Jonathan Olley ©Lucasfilm 2016)

Tarkkaan ottaen konnalentuekin on kuitenkin Disney-Lucasfilmin suuren puhdistuksen uhri. Nykyisessä kaanonissa Rogue Squadron mainitaan (käsittääkseni) yhden ainoan kerran, eivätkä he silloin lennä X-Wingejä. Kyseessä on Hothin taistelu Imperiumin vastaiskussa, ja kaikki muu rogueista ”tietämämme” on nyt Legends-universumia. Wedge Antillesin perustama Kapinaliiton eliittihävittäjäryhmä, siis? Legends-universumissa. Uuden kaanonin rogueiden historia on kertomatta. Siis vielä toistaiseksi.

Toivottavasti Rogue One sentään kertoo samasta tiimistä, joka originaalitrilogiassakin mainitaan. Silloin on toivoa meillä avaruustaistelukohtauksien odottajillakin. Mutta tosiasiat tunnustaen elokuvalta kannattaa kuitenkin ensisijaisesti odottaa jotain ihan muuta. Se jokin muu taas näyttää olevan jotain, mitä en olisi pari vuotta sitten osannut kuvitellakaan koskaan näkeväni: sotaelokuva Star Wars -maailmassa.

Kaikki Rogue Onesta paljastettu henkii alleviivaavuuteen asti pyrkimystä tavoitella rujoa, raakaa realismia sodasta tähdissä. Tai ei, pyyhkikää tuo yli. Kaikki Rogue Onesta paljastettu henkii alleviivaavuuteen asti pyrkimystä vakuuttaa fanit siitä, että tekeillä on episodielokuvia rujompi, raaempi ja realistisempi kuvaus sodasta tähdissä. Ellei nyt sentään Saving Private Darklighter, niin ainakin Rogue Knight Rises. Siis vaikkei vereslihainen sotaelokuva, niin omassa sarjassaan realistisena erottuva toimintajännäri.

Cast-kuvassa meille poseeraa kirjaimellisestikin likainen sotilasviisikko, jonka taustalla häärii nimettömiä taistelijoita. He kaikki ovat ihmisiä: edes taustalle ei ole asetettu yhtäkään alien-hahmoa osoittamaan kuvan kuuluvutta kaukaiseen galaksiin. Tiimin pakkaamat varusteet (kuvassahan ollaan selvästi lähtemässä tehtävään, vaikka se ei varmasti olekaan in action -ruutu itse elokuvasta) kyllä erottuvat tarkemmin katsoen tähtiensotamaisiksi, mutta tunnelma on kaukana siitä, mikä Star Warsiin on totuttu valkokankaalla yhdistämään. Värimaailma on harmaa ja valoton.

Filmin tekijätiimi on täynnä erilaisilla Hollywoodin sotatantereilla ansioituneita. Kuvaaja Greig Fraser tallensi muun muassa Zero Dark Thirtyn realistisen kaupunkisodan. Erikoisefekteistä vastaava Neil Corbould hioi taitojaan Normandian maihinnousussa Saving Private Ryanissa ja romahtaneessa Mogadishussa Black Hawk Downissa. Production designereista toinen, Doug Chiang, on SW-veteraani, mutta toisen, Harry Potterien puolelta rekrytoidun Neil Lamontin, filmografiasta kaavaan sopivat äskettäiset työt War Horse ja Edge of Tomorrow. Samansarjaisia matcheja löytyy myös executive producereista, jotka ovat elokuvan idean keksijäksi kreditoitu John Knoll (Industrial Light & Magicin legenda ja, öhh, Photoshopin luoja), Allison Shearmur (sotaisa Hunger Games), Simon Emanuel (aiemmin viitattu Dark Knight Rises) ja Jason McGatlin (mm. War of the Worlds). Emanuel ja McGatlin näyttävät molemmat saaneen ylennyksen: heidän filmografiansa on täynnä monenmoista scifiä ja toimintaa, ja noissa mainituissa elokuvissa he toimivat kumpikin alemman tason tuottajatehtävissä. Mutta juuri nuo realismia fantasiassa tavoittelevat filmit Rogue One -tiedote nostaa esiin – varmasti täysin tarkoituksella.

Eikä tietenkään sovi unohtaa ohjaaaja Gareth Edwardsin omaa filmografiaa: Monsters on hieno pieni elokuva tavallisista ihmisistä toismaailmaisella sotatantereella ja Godzilla, hmm, ei-niin-pieni elokuva, mutta paikoin samoilla elementeillä. Kokonaiskuvassa on hyvin helppo ymmärtää, miksi Disney-Lucasfilm valitsi juuri hänet.

Maasota vahvistuu myös ensimmäisissä Rogue One -vuodoissa, joita filmin kuvauksista tai lavasteiden valmistelusta on nähty. Kaikki siis huokuu karkeutta jo ennen kuin pääsen vahvistettuun castiin, jonka myötä viimeistään olen valmis odottamaan Rogue Onesta joulukuun 2016 kovinta testosteroniannosta. Julkistuskuvan viisikon vahvimmat muskelit näyttävät muodostuvan honkkariäksöntähti Donnie Yenistä (joka näyttäisi kuvan perusteella näyttelevän sokeaa hahmoa) ja kiinalainen näyttelijä-ohjaaja Jiang Wenistä, joka hänkään ei ole ensimmäistä kertaa soturina kyydissä. Pakistan-taustainen britti Riz Ahmed on tunnetumpi komediallisista rooleista ja räppärinä, mutta ilmeisesti vakavampi rooli Nightcrawlerissa on hyvä. Kauniita kasvoja edustavat Diego Luna, joka siis saattaa näytellä Biggsiä, ja se ainoa nainen, viime kevään Oscar-ehdokas Felicity Jones, mutta sodan väsyttämiä heidänkin hahmonsa kuvan perusteella ovat.

Kuvasta puuttuvat eivät ainakaan vähennä elokuvan äijäuskottavuutta. On Forest Whitaker, joka on tulkinnut urallaan muun muassa diktaattori Idi Aminia, ja jonka epäilen näyttelevän nytkin pahista. On itse Mads Mikkelsen, tanskalainen mestarinäyttelijä, jonka puoleen Hollywood on kääntynyt Bond-pahista ja jopa uutta Hannibal Lecteriä etsien, ja jonka voisin lyödä vaikka vetoa näyttelevän pahista. On Ben Mendelsohn, jota en juuri tunne, mutta jonka suoritusta Netflix-sarjassa Bloodline on kehuttu vuolaasti. Ja on Alan Tudyk, scifisuosikki Fireflyn Wash, jonka voisi ajatella poikkeavan kaavasta – ellei lukisi tiedotetta tarkkaan ja huomaisi, että Tudyk näyttelee motion capture -hahmoa eli jonkinlaista alienia, ja sen jälkeen hänetkin on helppo kuvitella omaa itseään äijämäisemmäksi. Tudyk ei muuten ole ensimmäistä kertaa liiketunnistushommissa: muistatteko Will Smith -leffa I, Robotin päärobotin?

Menemättä kovin syvälle hahmospekulaatioihin: Vaikuttaa siltä, että Rogue One jatkaa maasotaperspektiivinsä ohessa The Force Awakensin todennäköisesti aloittamaa teemaa sodan vaikutuksista sankareihinsa. Rogue One -julkistuskuvasta katsovat sankarit, jotka vaikuttavat sotineen jo pitkään – siis toisin kuin Luke Skywalker oli alkuperäisen trilogian keskushahmona. Jos Lunan hahmo on Biggs, hän saattaisi olla käsikirjoituksiin usein ”tarvittava” uudempi tulokas, jota konkarit opettavat elokuvassa tavoille. (Tässä kohtaa voinee muuten viileästi todeta, että julkistuskuvan perusteella on syytä haudata haaveet Felicity Jonesista prinsessa Leiana tai – valitettavasti ja vähän yllättäenkin – kenestäkään uudesta näyttelijästä Wedge Antillesina.)

Kaiken kaikkiaan Rogue Onen äijäelokuvaisuutta ja sotaleffauskottavuutta himmentää kutakuinkin vain yksi tekijä. Käsikirjoittajat Gary Whitta ja Chris Weitz eivät nimittäin kumpikaan ole taistelukenttien veteraaneja. Edellisen filmografia on ylipäätään ohut, toisen sisältää Twilightia, epäonnistuneen Golden Compass -sovituksen ja komedian About a Boy. Olen kirjoittanut tämän kaksikon valinnan omituisuudesta aiemminkin, mutta nyt olen valmis jättämään asian sikseen. Ensinnäkin uskon viimeistään nyt, että näiden elokuvien käsikirjoituksiin todellakin vaikuttaa nimettyjä kirjoittajia isompi aivoriihi, Lucasfilmin tarinaryhmä. Mutta vieläkin painavammin siksi, että kun selaan Rogue One -tiedotetta moneen kertaan, huomaan siitä vielä yhden kertovan seikan.

Siinä ei mainita Gary Whittaa eikä Chris Weitzia.

D23-uutiset: Trevorrow! Mikkelsen! Teemapuisto!

Posted on by
4

Disneyn fanimessujen D23:n eilisiltainen pitkät elokuvat -paneeli osoitti franchisien paikan jättiyhtiön ytimessä. Paneeli alkoi rytisten Marvelilla, ja tuuttasi paikallaolijoita pyörryksiin kommenteista päätellen vaikuttavalla (ei vielä netissä) Captain America: Civil War -trailerilla. Välipalana seurasi Disneyn omien elokuvien osuus: Jungle Book -uusintaversiosta seuraavaan Pirates of the Caribbeaniin, tuoden lavalle muun muassa Johnny Deppin täydessä kapteeni Sparrown roolissaan. Mutta aivan itseoikeutetusti viimeiseksi oli jätetty Star Wars. Ei pihauksella, vaan pamauksella!

Disney-Lucasfilmin lauantaiset uutiset olivat niin hajanaiset, että niistä parikin voisi ansaita oman kirjoituksensa. Tässä siksi vain lyhyehkösti, uutiset ensin ja päällimmäiset kommentit sitten. Näihin ehditään vielä palata.

Colin Trevorrow ohjaa episodi IX:n.
Uusi trilogia ei pidä samaa ohjaajaa kahden elokuvan verran, sillä JJ Abramsin vaihtuessa episodi VIII:ssa Rian Johnsoniin (Looper), viimeistelee trilogian Jurassic Worldin ohjaaja Colin Trevorrow. Tämähän ei tullut enää yllätyksenä: skuuppijournalisti Umberto ”El Mayimbe” Gonzales paljasti tämän jo kuukausi sitten (kyseisestä metsästyksestä muuten kiintoisa artikkeli täällä). Monissa piireissä Trevorrowta on muutenkin pidetty itsestäänselvänä, jopa ”varmana” valintana: onhan mies juuri sopivaa uutta tekijäpolvea, ja sitä paitsi juuri ansioitunut toisen ison franchisen elvyttäjänä.

Ilmeisesti näissä piireissä oltiin toista mieltä Jurassic Worldin varsinaisesta laadusta minun kanssani: minusta JW ja Trevorrown eka leffa Safety Not Guaranteed jättävät molemmat paljon toivottavaa erityisesti henkilöhahmojen käsikirjoittamisen ja ohjaamisen kriittisillä saroilla. En siksi ole kovin innoissani Trevorrown valinnasta, vaikka sinänsä pidänkin siitä, että ohjaajaa on päätetty vaihtaa jokaiseen episodiin. Kannattaa huomata, että Trevorrown ei ilmoitettu käsikirjoittavan episodi IX:ää. Rian Johnsonin – ylivoimainen ohjaajasuosikkini näistä kolmesta – on aiemmin ilmoitettu kirjoittavan VIII:n käsiksen ohella ainakin jonkinlaista luonnostelmaa IX:nkin käsikirjoituksesta. Tiimityötähän nämä joka tapauksessa ovat, mutta kenties on toivoa Johnson & Trevorrow -yhteiskrediitistä?

Rogue One sai viimein näyttelijät.
Ensimmäinen standalone-elokuva, jota sittemmin piti kutsua Anthology-elokuvaksi, mutta joka nyt näyttäisikin olevan ”A Star Wars Story” (hmm), on kuvausvaiheessaan. Siksipä onkin korkea aika saada Felicity Jonesin rinnalle muitakin vahvistettuja näyttelijänimiä. Tätä julkistusta odotin D23:lta, ja sen sain.

rogue-one-cast-photo

Onko tässä nyt sitten konnalentue? Vasemmalta Riz Ahmed, Diego Luna, Felicity Jones, Jiang Wen ja Donnie Yen. (kuva: Jonathan Olley ©Lucasfilm 2016)

Rogue Onen näyttelijöiksi vahvistettiin Riz Ahmed, Diego Luna, Felicity Jones, Jiang Wen, Donnie Yen, Ben Mendelsohn, Forest Whitaker, Mads Mikkelsen ja Alan Tudyk. Mikkelseniä ja Tudykiä lukuunottamatta kaikki ovat esiintyneet huhumyllyssä. Hieman yllättäen meille paljastettiin siivu roolitustakin: koska viisi ensiksi mainittua poseeraa julkistuskuvassa kovaksi keitettyinä sotilaina, tuntuu loogiselta olettaa, että tässä on kapinallisjoukkueemme ydin – ja että kääntäen voi olettaa, että aika moni nelikosta Mendelsohn, Whitaker, Mikkelsen ja Tudyk pelaavat sitten pahisten puolella.

Näyttelijäkaarti on vahva, kiinnostava ja varmasti ainakin etnisen diversiteetin tarkkailijoiden mieleen. Naisten puuttuminen on kuitenkin aidosti yllättävää: Lucasfilmhän sai episodi VII:n julkistushetkellä lunta tupaan, kun cast näytti sisältävän Carrie Fisherin lisäksi vain yksin Daisy Ridleyn edustamassa ’toista sukupuolta’. Siksi olen hämmästynyt, että sama toistuu nyt: vaikka lopulliseen Rogue Oneen ilmestyisi keskeisiinkin rooleihin lisää naisia kuten The Force Awakensiinkin, näyttää tilanne nyt samassa vaiheessa aivan yhtä poikaporukkaiselta.

Disney avaa kaksi Star Wars -teemapuistoa.
Tämäkään ei yllättäne ketään: Disney rakentaa Californian Disneylandiin ja Floridan Disneyworldiin omat alueet Star Warsille. Luvassa on muun muassa pääsy Millennium Falconin ohjaamoon (varmasti ihan vain pienen jonotuksen jälkeen). Tämä oli säästetty shown vihoviimeiseksi uutiseksi, ja se epäilemättä onkin ainakin kotimantereellaan (ja Disney-messujen yleisön edessä) monille iso juttu. Itseäni teemapuistot eivät valtavasti hetkauta, ja tässä blogissakin jätän ne, kuten oheistuotteetkin, suosiolla vähemmälle seurannalle.

Taiteilija Drew Struzanin The Force Awakens -julisteessa ovat Finn, Rey, Kylo ja Han.
D23-yleisölle lahjoitetusta julisteesta voi halutessaan päätellä jotain hahmojen tärkeydestä elokuvalle, mutta kyseessä ei ole vielä elokuvan ”virallinen juliste”. Drew Struzan on vanha tuttu Star Warsille, mutta veikkaan, että hän ei enää tällä kertaa taiteile virallista julistetta. Toisin sanoen: tämän julisteeen sisältö noudattelee tarkkaan julkistusstrategian tätä vaihetta, jossa esimerkiksi Luke on vielä visusti kätketty, ja jossa tämän julisteen varsinainen uusi viesti on se, että Finn (eikä Rey) heiluttaa siinä valomiekkaa.

The Force Awakensin kesto on tällä hetkellä 125 minuuttia.
Erinomaista.

Episodi VII: Sankareita molemmilla puolilla?

Posted on by
10

Entertainment Weeklyn tämän viikon tukeva The Force Awakens -paketti paljasti muutakin kuin pinon uusia valokuvia ja hahmonimien alkuperiä. Lehdessä raotettiin ensimmäistä kertaa verhoa, jota huhut ja vuodot eivät juuri ole heiluttaneetkaan: mistä uuden Star Wars -trilogian avausosassa temaattisesti on kyse. MakingStarWars-nettisivuhan raportoi elokuvan tapahtumia erittäinkin yksityiskohtaisesti (omien tietojensa mukaan), mutta koska senkään kirjoittajat eivät ole nähneet käsikirjoitusta saati raakaleikkausta, jäävät raporteista piiloon toiminnan takaiset sisällöt: dialogi ja tunteet.

Tässä spekulatiivisessa kirjoituksessa pyrin pitäytymään EW:ssä ja muualla virallisesti julkistetussa tiedossa, joita – muistutus! – en laske varsinaisiksi spoilereiksi. En siis spoilaa tässä enempää, huhuihinkaan perustuen.

ew-cover

Entertainment Weekly: Tällä viikolla runsaasti paljastuksia muun muassa kansikuvapojasta.

Entertainment Weekly sai ohjaaja JJ Abramsin puhumaan Kylo Renistä, episodi VII:n ikonisimmaksi tarkoitetusta pahiksesta, jonka naamio koristaa esimerkiksi useimpia oheistuotepakkauksia. Abrams kertoo, että naamion alkuperä selitetään elokuvassa, mutta designin on tarkoituskin viitata myös elokuvan sisällä Darth Vaderin kuuluisaan asuun. ”Ren on hyvin tietoinen aiemmin tapahtuneesta, ja se on hyvin tärkeä osa elokuvan tarinaa”, Abrams sanoo vihjaillen. Ohjaaja myös vahvisti yleisen teorian todeksi: säröilevä kahden käden valomiekka on Renin rakentama. Miekka taitaa kuvata isäntäänsä, sillä Abrams jatkaa yhä kiinnostavammin: ”Ren ei ole yhä valmiiksi muotoutunut kuin esimerkiksi Darth Vader oli hänet kohdatessamme. Ja minusta Voimalla on kaksi puolta. Uskoakseni molemmat puolet haluaisivat nähdä itsensä tarinan sankareina.”

Tämä on dilemma, joka tietysti piilee Darth Vaderin hahmon ja sitä kautta koko vanhan Star Warsin ytimessä, mutta jota kuusi aiempaa elokuvaa itse asiassa käsittelevät vähemmän kuin luulisi. Ajatus Voiman pimeästä ja valoisasta puolesta on todellisuutta mustavalkoisempi, joten sen pitäisi suorastaan pakottaa kysymään: miksi jotkut valitsevat pimeän puolen, jos se kerran yksiselitteisesti edustaa pahuutta? Prequel-trilogia tarjoaa oman selityksensä Anakin Skywalkerin lankeemukselle, mutta useimmille katsojille rakkaampi vanha trilogia katsoo Darth Vaderin uhkaavaa hahmoa koko ajan etäältä. Jää katsojan oman tulkinnan varaan, miten Anakin Skywalker näkee itsensä ja tekonsa sen jälkeen, kun hahmo polvistuu Palpatinen eteen Sithin kostossa. Uskooko hän kaikkien vuosien ajan, keisarinsa synkkiä käskyjä toteuttaessaan, olevansa sankari, kuten tuon episodin alkuskrollin muuten täysin ilmaan jäävää heittoa ”There are heroes on both sides, evil is everywhere” voisi hyväntahtoisesti tulkita?

Vaikka Abrams ja tuottaja Kathleen Kennedy ovat uuden trilogian kohdalla ottaneet väkevästi etäisyyttä prequeleihin, juuri tuon ajatuksen käsittely näyttää jatkuvan The Force Awakensissa. Kennedy sanoo toisaalla EW:n jutuissa, että George Lucasin näkemys siitä, että pahuus on hyvyyttä ”helpompi” tie, on episodi VII:nkin ytimessä. Näyttelijä Adam Driver kertoi äskettäin Comic Conin paneelissa, että Kylo Reniä lähetyttiin ”pikemminkin hahmona, joka uskoo olevansa oikeassa kuin joka uskoo olevansa paha”. Kuvaan sopivat minusta hyvin myös Covergirl-meikkituotteiden äskettäin paljastamat (…) The Force Awakens -pahisrepliikit ”I will finish what you started” ja ”Immune to the light”. Vaikka niiden varsinainen merkitys ja lausujatkin ovat tietysti arvailujen varassa, molemmat sopisivat minusta näillä tiedoilla Kylo Renin suuhun.

Kuten ensimmäisestä teaserista tiedämme (sanojen merkitystä tietämättä!): Voiman molemmat puolet ovat nyt heränneet. Koska tällä kertaa galaksi ei ilmeisesti ole voimallisesti sen enempää jedien (kuten prequeleissa) kuin sithinkään (kuten originaalitrilogiassa) vallassa, kummankaan osapuolen ensisijainen motivaatio ei välttämättä ole kosto, voitto tai toisen totaalinen tuho. Kyse voisi nyt pikemminkin olla filosofisista eroista Voiman eri puolten välillä…joita nyt vain, niin no, ratkotaan myös taistellen valomiekoilla.

adamdriver

Adam Driver on Kylo Ren, hahmo täynnä tunnetta. (kuva: dtstuff9, CC BY-SA 2.0)

Minusta on erittäin paljon kiinnostavampaa, jos Kylo Reniä ei aja keisari Palpatinen tavoin materialistinen vallanhalu tai Darth Maulin tavoin aivopesusta vihjaava kostonhalu, vaan Darth Vaderin idean tavoin vahva ajatus oikeassa olemisesta, kenties jopa hyvän puolella olemisesta. Vielä parempi, jos Ren tosiaan ei ole hahmona ”fully formed”. Mielenkiintoinen sanavalinta voi viitata siihen, että tällä kertaa pahis kasvaa tarinan aikana. Yleensähän Star Warsissa ja mytologisissa eepoksissa yleensäkin on seurattu vain protagonistien kasvutarinaa, antagonistien pysyessä muuttumattomina. Käsikirjoittaja Lawrence Kasdanin kommentit samassa artikkelissa ovat vielä hämärämpiä, mutta eivät nekään saa minua muuttamaan spekulaatiotani: Kasdanin mukaan Kylo Ren on poikkeuksellinen hahmo koko sarjassa siksi, että hän on ”täynnä tunnetta”. (Kasdan paljasti EW:lle ensimmäistä kertaa, että Lucas pyysi häntä mukaan tekemään prequeleita. Täyttä jossittelua on, millaisia ne olisivat voineet olla, jos tämä olisi suostunut – sillä sittenhän Lucas kirjoitti elokuvat erittäin itse.)

Kylo Renin hahmon kasvuun ja keskeneräisyyteen viittaa sekin, minkä Abrams paljasti vielä samassa haastattelussa: Kylo Ren ei ole ristimänimi, vaan sith-tittelin Darth kaltainen pseudonyymi, jota käyttävät ”Knights of Ren” -salaseuran jäsenet. Vaikuttaa samalla siis myös siltä, että minunkin toiveeni on kuultu: todennäköisesti Kylo Ren ei ole sith, vaan jotain aivan muuta. Mitä ja miten tämä eroaa sitheilystä – jos Ren polttaa kyliä First Orderin joukkojen kanssa kuten EW-kuvissa näkyy, ei se kovin kaukana ole planeettojen räjäyttelystä Imperiumin aseilla – se jää nähtäväksi.

—

Silti tämä ei ollut vielä kaikki, mikä Entertainment Weeklyn jutuissa jäi kutkuttamaan elokuvan tematiikasta. Toinen todella kiinnostava temaattinen tiedonmuru löytyy Kennedyn ja Abramsin päähaastattelusta, jossa kerrotaan, että ohjaajan mukaan houkutellut Kathleen Kennedyn esittämä kysymys oli ”Kuka on Luke Skywalker?”.

Haluan ajatella, että tässä ei ole kyse vain pinnallisesta kysymyksestä. Että Abrams ei vain tajunnut olevansa kiinnostunut näkemään, mitä galaksin viimeiselle jediritarille kuuluu. Ei, haluaisin lukea EW:n jutun rivien välistä mukaan vanhan Yoda-repliikin: ”Sodat eivät suureksi ketään tee”. Jedin paluun lopussa Luke Skywalker vaikuttaa lähes pasifistilta, mutta hän on sotinut koko aikuisen ikänsä, kotoa lähdöstään asti. Millaiseksi se olisi häntä muuttanut, ja millaista jediyttä tällainen hahmo haluaisi siirtää eteenpäin?

Tämäkin on minusta hyvin kiinnostava kysymys. Sitä kiinnostavammaksi se käy, kun tässä haastattelussa nyt vahvistettiin eräs huhujen suuri linja: Han Solo (Harrison Ford) on yksi uuden elokuvan päähenkilöistä, ja Skywalkerin sisaruksilla (Mark Hamill ja Carrie Fisher) on ilmeisesti ainakin ruutuajallisesti pienemmät roolit. Jos ja kun kysymys Luke Skywalkerista oli ainakin aluksi Abramsille The Force Awakensin ytimessä, täytyy elokuvassa olla hyvin merkittävästi kyse Lukesta, vaikka tämä olisikin muualla kuin kameran edessä. Tiedättehän, siihen tapaan kuin vaikkapa Carol Reedin Kolmannen miehen (1949) päähenkilöksi on helppo muistaa Orson Wellesin näyttelemä hahmo, vaikka tämä esiintyy vain muutamassa kohtauksessa. Koko elokuva kuitenkin pyörii hänen näkymättömän hahmonsa ympärillä.

Olen yhä periaatteessa sitä mieltä, että moni katsoja, minä mukaanlukien, pettyy syvästi, jos episodi VII näyttää meille Han Solo Shown ilman Lukea ja Leiaa. Mutta on ehkä olemassa toinenkin tie. Jos huhuraportit puhuvat vain tapahtumista ja kohtauksista, ne eivät kerro, mistä tai edes kenestä noissa kohtauksissa on kyse. Darth Vaderin jälkeen Star Warsissa on ollut kyse Luke Skywalkerista.

Se on isompi kuin luulemme

Posted on by
6

Alkuperäisen Star Warsin (1977) suosikkeihini kuuluvassa kohtauksessa sankarimme seuraavat Millennium Falconilla yksinäistä TIE Fighteria. Hyperajoton avaruushävittäjä löytyi sieltä, missä piti sijaita pasifistinen planeetta Alderaan, jonka Imperiumi on juuri murskannut Kuolemantähdellään. TIE näyttää lentävän kohti pientä kuuta, mutta Ben Kenobi toteaa synkällä äänellä kuun olevan itse asiassa avaruusasema. ”Aivan liian iso ollakseen avaruusasema”, kuittaa saagan skeptikko Han Solo. ”Mulla on tosi paha tunne tästä”, mutisee nuori Luke Skywalker, joka luultavasti olisi kyseisellä hetkellä mieluummin noutamassa voimanjohtimia Tosche-asemalta.

20150416_200213

Finnkinon keväällä järjestämään The Force Awakens -paneelin ilmaiseen streaming-näytökseen olisi mahtunut enemmänkin väkeä. (kuva: Aki Jörgensen)

The Force Awakensin ensi-iltaan on reilut neljä kuukautta, ja sen lähestyminen tuo minulle mieleen tuon kohtauksen. Erityisesti näin on, kun katselen tilannetta täältä Suomesta, jossa on välillä vaikea hahmottaa, että kyse on todella maailman suurimmasta franchisesta. Täällähän esimerkiksi The Force Awakensin traileriin päättynyt paneelinäytös esitettiin Finnkinolla ilmaiseksi vajaalle salille, kun monessa maassa sen esityksiin arvottiin lippuja lukemattomien halukkaiden kesken. Kun vaikkapa samana keväänä muutaman vuoden ikäinen pop-yhtye One Direction veti olympiastadionin täyteen käytännössä vain alle 18-vuotiaan fanikuntansa ansiosta, on helppo sijoittaa Star Wars suosiossa samaan sarjaan vaikkapa kilpakumppaninsa Trekin kanssa: perinteikkääksi tuotenimeksi, jonka kaikki tietävät, mutta jonka kannattajat eivät katukuvassa juuri näy.

Artoo ja Vader

Darth Vaderin asu on aikaa sitten irronnut asiayhteydestään Chaplinin kulkuriasun tapaiseksi ikoniksi. (kuva: Aki Jörgensen)

Englanninkielisessä maailmassa myös Trek on isompi kuin meillä, mutta Warsin ylivoimasta ei ole epäilystäkään. Star Wars on itse asiassa franchise, joka ylittää koko sanan merkityksen: sen tuntevat kaikki, se on läsnä kaikkialla. Toisin kuin vaikkapa kesän menestyselokuva Jurassic World, Star Wars ei ole enää pitkään aikaan ollut vain elokuvasarja, jolle tehdään jatko-osia, ja jonka fanit ostavat myös oheistuotteita. Ei; jo pelkät kulttuurilliset viittaukset Star Warsiin osoittavat sarjan merkityksen: on vaikea kuvitella, että Yhdysvaltain valkoinen talo julkaisisi humoristisen tiedotteen mistään muusta kulttuurituotteesta. Lapset, joiden ikä ei riitä saagan ytimessä olevien varsinaisten elokuvien katsomiseen, peittyvät valomiekkojen ja Darth Vaderin haarniskan kaltaisiin symboleihin synttärikesteillä, konsolipeleissä ja leikeissä. 2010-luvun kärkikomediasarjoista Big Bang Theoryssa nauretaan hieman ylenkatsoen nörttinelikon fanipoikaiselle scifi- ja sarjakuvaharrastukselle, mutta How I Met Your Motherin viisikko-jonka-ystäväpiiriin-kaikki-haluaisivat-kuulua on aivan yhtä kilahtanut Star Warsiin, ja katsojan oletetaan riemuitsevan mukana. Luulen, että se oli Empire-lehti, joka jossain ”kaikkien aikojen elokuvat” -listassaan totesi lopulta tuosta alkuperäisestä elokuvasta, että jos katsoja ei siitä pidä, hänen pitää kysyä itseltään, pitääkö hän elokuvista lainkaan.

Suomessa näin ei voisi sanoa – tai ainakin sille naurettaisiin monella kulmalla. Vastaan tulisi vakavamielisiä elokuvaharrastajia, joiden mielestä korkeintaan ensimmäinen osa hyväksytään Kurosawa-pastissina elokuvataiteen merkkiteoksiin, mutta silloinkin on tärkeää muistaa halveksia sitä, miten tärkeää roolia Star Wars näytteli Hollywoodin kultaisen 1970-luvun älykkään kauden päättymisessä. Ja vastaan tulisi plus-miinus-ikätovereitani, jotka niputtavat vanhan trilogian nuoruutensa klassikkoelokuviin, mutta muistavat prequelit huonoimpina näkeminään elokuvina (eivät ne ole).

Itse asiassa, Star Warsista viime vuosina näin enemmin ja julkisemmin kirjoittaessani olen miettinyt päätyneeni merkilliseen asemaan: vaikka kirjoitan maailman suosituimmasta franchisesta, jota valtavirtaisempaa elokuvanimikettä ei oikeastaan pitäisi ollakaan, tunnen Suomessa edustavani marginaalia.

Miksi näin? Luulen, että taustalla on – Yhdysvaltojen ja Suomen monenlaisia kulttuurieroja listaamatta – erityisesti täkäläisen elokuvakulttuurin erityisyys. Minua vanhemmat saavat kaikin mokomin esittää vastalauseensa, mutta minusta vaikuttaa siltä, että vasta oman sukupolveni aikuistuttua, 2000-luvun taitteen paikkeilla, ”elokuvien harrastaminen” ja ”leffojen katsominen” alkoivat sopia samalle sohvalle. Vanhan trilogian ilmestyessä 1980-luvun alussa, kahden televisiokanavan ja lukemattomien elokuvakerhojen Suomessa, oli kaksi aivan eri asiaa harrastaa elokuvia taiteenlajina ja kuulua kansaan, joka katsoo elokuvia. Edellisestä koulukunnasta katsottuna Star Wars ei ollut elokuva, se oli leffa, ja 1980-luvulla näiden ero oli vielä järisyttävä. Katsojakuntien ero on epäilemättä yhä olemassa, ja vuonna, jona kriitikoiden universaalisti halveksima Luokkakokous nousi kotimaan kaikkien aikojen kassamagneettien joukkoon olisi helppo sanoa, ettei se ole himmennyt Turhapurojen vuosikymmenestä lainkaan. Mutta kyllä se on: tänä päivänähän Godardin ystävän on täysin hyväksyttävää intoilla Nolanin supersankarielokuvasta. Massaviihteen kotimaassa Yhdysvalloissa taas viihteen arvostetumpi asema tarkoittaa myös sitä, että sikäläisille yleisöille Star Warsin ero Poliisiopistoihin on aina ollut selvempi.

xmen

X-Men (2000). Verrattuna viime vuosien Avengers-elokuviin nämä sankarit olivat valkokankaalla kaukana sarjakuvistaan.

Tätä taustaa lähempänä nykyhetkeä vaikuttaa spekulatiivisen fiktion yleinen, maailmanlaajuinen mutta Suomessa hyvin näkyvä, arvostuksen muutos. Tämän päivän suosituin televisiosarja Game of Thrones oli vielä vihreän valonsa hetkellä, alle kymmenen vuotta sitten, iso yllätys: ettäkö vakavien ja realististen draamojen HBO-kanava tarttuisi fantasiakirjallisuuteen. Harry Potterit tekivät viiveellä sen, mitä Johanna Sinisalon Finlandia-palkinto ei vielä tehnyt: suomalainenkin kirjallisuus vapautui arjen kahleista, kun kaikenikäisten nähtiin ahmivan nuortenkirjoja velhoista ja magiasta. Kun Hollywood 1990-luvun lopulla tarttui varovasti supersankareihin esimerkiksi X-Menissä, ei kukaan vielä ihmetellyt, miksi lähdemateriaalia käsiteltiin niin luovasti ja esimerkiksi alkuperäiset puvut täysin hyläten: sarjakuville uskollisella käsittelyllä ei nähty vielä yleisöä. Tänä kesänä on kummasteltu sitä, ettei kivikasaksi muuttuva mies käytä kivikasana housuja.

Lyhyesti: scifin ja fantasian todellinen läpilyönti valtavirraksi sekä nuorten että aikuisten keskuudessa tapahtui vasta kymmenen viime vuoden aikana, ja sen tapahtuessa Star Wars -sarja oli jo ohi (joksikin aikaa). Prequelien ilmestyessä niistä intoileminen ei suinkaan ollut Suomessa valtavirtaa, vaikka silloisessa somessa, suomalaisellakin Star Wars -keskustelufoorumilla, tuolloin tasaisen vahva viestivirta olikin. Revenge of the Sith (2005) kuitattiin suomalaisessa mediassa yleisesti kolmen tähden arvioilla ja saatesanoilla ”sentään parempi kuin ne edelliset”, joille samat kriitikot olivat yleensä antaneet niin ikään kolme tähteä – näin siis arvio toimi samalla oikaisuna ja anteeksipyyntönä, osoitettuna enemmän muille kriitikoille kuin lukijoille. Elokuva oli Suomessa ilmestymisvuotensa toiseksi katsotuin (häviten Potterin nelososalle), mutta kaikkien aikojen katsotuimpien elokuvien listalla juhlivat meillä aivan toiset sarjat ja nimikkeet. Revenge of the Sithiä seuranneista SW-tuotteista esimerkiksi animaatiosarja Clone Warsille ei koskaan lohjennut Suomesta kummoista esitysalustaa – tai yleisöä.

Miten sitten käy joulukuussa, kun Voima herää? Tänä vuonna maailman eniten tuottaneiden elokuvien listan top-kymppiin ovat jo tunkeneet Jurassic World, Furious 7 ja Avengers 2 (nämäkin voivat tulla yllätyksenä Suomesta katsottuna), ja uskon, että The Force Awakens pyyhkii näillä kaikilla pöytää. Aivan äskettäin havahduin tämän kaiken isouteen tajutessani, että ensi kesän Lontoon Star Wars Celebrationin kolmen päivän liput on jo myyty loppuun (tätä kirjoittaessani yksittäisten päivien lippuja saa kuitenkin yhä). Ensin luulin tätä vitsiksi – kaksi vuotta sittenhän minä kävelin leppoisasti kaikkiin haluamiini esityksiin Saksan Celebrationissa, jonne myytiin lippuja vielä oveltakin kaikille halukkaille. Mutta pakko se oli uskoa: kiinnostuneita nyt vain on. Paljon.

Muutoksen merkit ovat jo ilmassa meilläkin. Hyvin kasuaalisti Star Warsiin suhtautuvat ihmiset tunnustavat olevansa vähintään varauksellisesti innoissaan tulevasta elokuvasta, ”vaikka eivät siitä juuri mitään tiedäkään” (eivät tiedä monet vihkiytyneetkään, vaikka arvailevat kyllä). Helsingin Sanomien ja Suomen Kuvalehden kaltaiset lehdet ovat tehneet yllättävänkin innostuneita juttuja aiheesta. Mistään ei tosin vieläkään kuulu merkkejä, että suomalaiset tv-kanavat olisivat kiinnostuneita Rebelsistä tai kustantamot uusista SW-kirjoista ja sarjakuvista, jotka jälkimmäiset sentään ovat lyöneet myyntiennätyksiä maailmalla. Siitäkään en osaa heittää ennustetta, lyökö Star Wars episodilla VII itsensä koko kansan jutuksi ensi joulukuussa, ja ovatko päiväni kieroutuneessa marginaalissa luetut. Odotan suurella mielenkiinnolla.

The Force Awakensiin on reilut neljä kuukautta ja Disney-Lucasfilmin totisen markkinointikampanjan avaukseen, syyskuun neljänteen, enää alle kuukausi. Itse ryhdistäydyin tässä vaiheessa avaamalla tämän blogin kumppaniksi ja jatkeeksi Facebook-sivun. Blogimerkinnät pysyvät täällä, mutta pienemmille havainnoille ja keskustelulle Facebook on omiaan.