Aiempien merkintöjen kommenteissa päädyin pohtimaan Lassen kanssa ongelmaa, jonka Episode VII asettaa sille expanded universelle, joka Star Warsin ympärille on yli 30 vuoden aikana kirjoissa, sarjakuvissa, tv-sarjoissa, tietokonepeleissä (ja jopa yhdessä elokuvattomassa elokuvasoundtrackissa) rakennettu. Tämä vaatii useamman blogimerkinnän, mutta ennen kuin menen ajankohtaiseen ongelmaan, esitän teorian siitä, mikä Star Wars expanded universessa meni pieleen.
Expanded universehan sai alkunsa jo heti A New Hopen jälkeen. Keihäänkärjet olivat sarjakuvat (Marvelin 107 numeroa vuosina 1977-1986, enemmistö tarinoista julkaistiin lehtenä Suomessakin) ja kirjat alkaen Alan Dean Fosterin Splinter of the Mind’s Eyesta (1978, suomennettiin nimellä Mustan lordin paluu). Uuteen nousuun – ja varsinaiseen räjähdysmäiseen laajentumiseen – jatko-osamaailma lähti, kun vuonna 1991 julkaistiin sekä Timothy Zahnin Heir to the Empire -romaani että Tom Veitchin ja Cam Kennedyn Dark Empire -sarjakuva.
Dark Empire: keisari palaa ja pimeä puoli houkuttaa. Dark Horse 1991.
Zahn ja Veitch & Kennedy eivät tienneet toistensa projekteista työnsä alkuvaiheessa, ja Dark Empire ei ole aivan synkassa sitä aikajanalla edeltävän Zahnin Thrawn-trilogian kanssa. Näkyvä ongelma on esimerkiksi Coruscantin erikoinen historia: Dark Empiressa planeetta muistuttaa tämän päivän Syyrian kaupunkikuvaa ja on sotatantereena epämääräisesti Imperiumin hallussa, kun se Zahnin tarinassa ja myöhemmissäkin romaaneissa on Tasavallan rauhaisa keskus. Ja toki ongelmana voi halutessaan pitää myös keisari Palpatinen paluuta kloonina – Dark Empiren gimmickiä, joka ilmeisesti jakoi SW-kirjoittajienkin mielipiteet, koska moni myöhempi kirjoittaja jättää tapahtumat armeliaasti mainitsematta (Veitchin mukaan keisarin paluuseen muuten pyydettiin Lucasin lupa).
Joka tapauksessa, heti startin jälkeen SW-sarjakuvia tehtailemaan ryhtynyt Dark Horse ja kirjoista vastannut Bantam Books aloittivat tarkan koordinoinnin. Expanded universen haluttiin pelaavan yhteen siten, että kirjat ja sarjakuvat eivät olisi ristiriidassa keskenään. Mielenkiintoinen aikalaistodistuskappale löytyy muuten juuri Dark Empiren trade paperback -version (1995) esipuheesta: siinä Jedi Academyn kirjoittaja Kevin J. Anderson kuvaa tuskastumistaan, kuinka vaikeaa oli jo samanaikaisesti työskentelevien kirjailijoiden työn yhteensovittaminen, saati sitten Thrawn-trilogian ja Jedi Academyn väliin yllättäen ”ilmestyneen” Dark Empiren tunnustaminen. Ja vaikka Andersonista tuolloin vaikealta tuntui, niin nythän tiedämme, että 1990-luvun alussa Star Wars -universumi oli sentään myöhempään laajuuteensa verrattuna täysin käsitettävissä!
Marvelin Star Wars: viattomampia, mutta viehättäviä seikkailuja. 1977-1986.
Hämmästyttävää kyllä, edes 1970-80 -lukujen expanded universea ei tässä prosessissa tarkkaan ottaen nollattu. Voidaan tietysti katsoa, että esimerkiksi Marvelin paikoin naiivit (mutta viehättävän naiivit!) sarjakuvat ovat eri sävellajissa kuin Dark Horsen ja Bantamin kertomukset. Mutta koska vanhat tarinat sijoittuivat pääasiassa originaalitrilogian elokuvien väliin tai välittömästi Return of the Jedin jälkeen, ja koska uusissa tarinoissa taas pitkään välteltiin näitä aikoja, ei vanhoja seikkailuja koskaan täysin poissuljettu kaanonista. Myöhemmin niitä suorastaan punottiin mukaan paremmin, kun esimerkiksi Marvelin paras pahis Shira Brie / Lumiya ja seksuaalisesti yliaktiiviset zeltronit tuotiin ”takaisin” SW-universumiin.
Yksittäisiä ristiriitoja expanded universesta on tietysti helppo löytää. Lasse mainitsi aiemmassa kommentissaan Kapinaliiton perustamisen monet versiot; jep, siinä on hyvä esimerkki. Erityisesti ongelmia riittää kohtauksissa, joissa viitataan prequelien tapahtumiin ennen prequelien valmistumista: Marvelin sarjakuvista löytyy flashback, jossa esiintyvät nuoret jedit Obi-Wan, Anakin ja Darth Vader (ups), ja Thrawn-trilogiassakin Imperiumin upseeri Pellaeon muistelee taistelleensa klooneja vastaan (ömmm). Mutta tällaiset fibat ovat enemmän kuin ymmärrettäviä: kirjoittajat eivät yleensä tienneet George Lucasin suunnitelmia, ja jos tiesivätkin, Lucas muutti niitä moneen kertaan vielä prequeleita tehdessään.
Heir to the Empire: suuramiraali Thrawn hurmaa kenties aikuisimman SW-tarinan pahiksena. Bantam Books 1991.
Kaikkiaan: Star Wars expanded universea ei leimaa ristiriitaisuus, vaan se on päinvastoin tapahtumiltaan hämmästyttävän yhtenäinen. Erityisesti se on sitä ottaen huomioon, kuinka ainutlaatuisen valtava tarinaperhe on verrattuna melkein mihin tahansa populaarikulttuurin tarinakokoelmaan. Esimerkiksi supersankarisarjakuvien parista ei näin yhteensopivaa jatkuvajuonisuutta tarvitse haavaillakaan löytävänsä. Paremmin koossa pysyvät universumit löytyvät vain sieltä, missä koko saaga on pysynyt yhden tekijän käsissä, kuten Tolkienin Keski-Maa ja Straczynskin Babylon5. Silti, esimerkiksi televisiosarjoissa tavallista on pikemminkin, että jo saman sarjan sisällä tarinaa retconnataan ja rebootataan enemmän kuin paljon monimutkaisemmassa SW-universumissa (ikävinä esimerkkeinä vaikkapa Lost ja etenkin uusi Battlestar Galactica).
Ja nyt alammekin viimein lähestyä Ongelmaa. Star Wars expanded universen yhtenäisyys on nimittäin paitsi sen vahvuus, myös sen ongelmien alku ja juuri.
Jedi Academy: superaseita ja Solo-vauvojen sankaritöitä. Bantam Books 1994.
Koska expanded universen haluttiin toimivan kokonaisuutena, jokaisen kirjoittajan panoksen annettiin painaa tarinassa. Merkityksellinen oli esimerkiksi mainitun Kevin J. Andersonin Jedi Academy: juonen tärkeäksi palaksi tarkoitetussa kirjatrilogiassaan Anderson linjasi SW-kirjoja väkevästi nuortenromaanien hyllyyn, ellei peräti lapsekkaaseen suuntaan. Zahnin ja Veitchin alun jälkeen matka olisi voinut kulkea hyvinkin aikuisystävällistä tietä, mutta Anderson tuli samalla linjanneeksi koko sarjan tyyliä. Osaltaan expanded universen tyylilajiin vaikutti myös Lucasin heikosti ohjaava käsi: vaikka partasetä ei erityisesti kiinnostunut kirjojen ja sarjakuvien aiheista, ei hän toisaalta pitkään sallinut esimerkiksi omien hahmojensa kuolemia, mikä ei voinut olla vaikuttamatta tarinoiden jännitteeseen.
Toinen ongelma syntyi jatkuvajuonisen fiktiivisen universumin vuosien ahtaudesta. Koska Skywalkereille ja muille päähenkilöille ei haluttu kirjoittaa mahdotonta määrää seikkailuja kuten vaikkapa Ankkalinnan asukeille (tai Obi-Wanille ja Anakinille myöhempänä Clone Wars -aikana, jolloin nämä aatteet ilmeisesti oli jo unohdettu), etenkin Dark Horsen sarjakuvissa väisteltiin elokuvien päähenkilöiden käyttämistä. SW-universumin uusien kolkkien tutkiminen olisi voinut olla sarjakuville eduksi, välillä olikin, mutta käytännössä monet sarjakuvista tuntuvat yhdentekeviltä. Kirjoissa taas tuttujen sankarien vaiheet katettiin niin tarkkaan, että tilaa uusille, todella kiinnostaville tarinoille ei ole jäänyt, vaikka joku kirjailija sellaisen vielä keksisikin. Vuosien vieriessä expanded universe kirjoitettiin niin sanotusti umpeen: vaikka missään tarinassa ei käsittääkseni ole kerrottu esimerkiksi Luke Skywalkerin kuolemaa, on (kammottavan huonossa, mutta jostain syystä suositussa) Legacy-sarjakuvassa jo näytetty, miltä galaksissa näyttää reilun 100 vuoden kuluttua.
Legacy: 100 vuotta myöhemmin uusi imperiumi, uusi sith-keisari ja uusi Skywalker. Hohhoijaa. Dark Horse 2006-
Näistä kahdesta ensitason dilemmasta seurasi 2000-luvun alkupuolelle tultaessa expanded universea pohjimmiltaan leimaava ongelma. Star Wars expanded universe on mitä se on, yhtenäisyydessään ja kökköydessään, ja jos lukija ei sen tyylistä pidä, ei ole olemassa mitään muuta. Siinä missä vaikkapa Spider-Manin ystävä voi pitää tai olla pitämättä 1990-luvun kloonitarinoista tai Ultimate-Hämiksen vaihtoehtoisista seikkailuista, Star Warsin jatko-osista kiinnostuneen on joko hyväksyttävä, että Jedi Academy on merkittävä kirja kaanonissa – tai heitettävä koko kaanonilla vesilintua. On ryhdyttävä lukemaan 20-osaista New Jedi Order -kirjasarjaa – tai lopetettava SW-kiinnostus Imperiumin loppuun. On hyväksyttävä se hirveä Legacy SW-maailman tulevaisuudeksi, vaikka teos trivialisoi alkuperäisten Star Wars -elokuvien tapahtumat, tai ummistettava silmänsä koko nykyiseltä expanded universelta.
Paradoksaalisesti: vaikka arvostan suuresti Star Wars -universumin sisäistä yhtenäisyyttä, uskon, että ilman sitä meillä olisi joukko parempia Star Wars -kirjoja ja sarjakuvia. Jos expanded universe olisi rebootattu vaikkapa prequelien valmistuttua, olisin kironnut päätöksen haistatteluksi vanhojen fanien kirjahyllyille, mutta on täysin mahdollista, että uudet tarinat olisivat olleet vanhoja parempia jo siksi, että niitä kirjoittaneet olisivat kenties osanneet välttää joitakin edeltäjiensä virheitä. Expanded universen yhtenäisyys on oikeastaan ainoa perustelu sen epätasaiselle laadulle ja heikolle keskiarvosuoritukselle – eikä perustelu ole riittävä. Tie galaktiseen helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.
Ja mitä siis käy nyt, kun edessämme on Episode VII? Kuten sanottua, tarvitsen tähän pitkään pohdintaan useamman merkinnän, mutta lainaanpa vielä Kevin J. Andersonia mainitsemastani Dark Empiren esipuheesta vuodelta 1995:
When you read Dark Empire, or any of the other novels, remember that although Lucasfilm has approved them, these are our sequels, not George Lucas’s. If Lucasfilm ever makes films that take place after Return of the Jedi, they will be George Lucas’s own creations, probably with no connection to anything we have written.
